Lapsen hätä ei aina tarkoita, ettei hän pärjäisi – liiallinen lohdutus voi hidastaa sopeutumista

Uusi päiväkoti, koulu tai harrastus voi herättää lapsessa voimakasta vastustusta ja takertumista. Jatkuva rauhoittelu voi joskus vahvistaa viestiä siitä, ettei lapsi selviä tilanteesta ilman aikuisen välitöntä apua.

Lapsen itku ja takertuminen herättävät aikuisessa luonnollisen halun lohduttaa. Tukea tarvitaan, mutta sen määrä ja muoto voivat ratkaista, auttaako se lasta sopeutumaan vai ylläpitääkö se riippuvuutta aikuisen jatkuvasta läsnäolosta.

Psychology Todayssa lapsiperheiden parissa työskentelevä Claire Lerner korostaa eroa hädän ja kyvyttömyyden välillä. Lapsi voi kokea uuden tilanteen hyvin vaikeaksi ja silti olla kehityksellisesti valmis selviytymään siitä.

Jatkuva apu voi lähettää väärän viestin

Lerner kuvaa nelivuotiasta lasta, joka vietti uuden päiväkodin ensimmäiset viikot lähes kokonaan yhden avustajan sylissä tai vieressä. Hän ei liittynyt yhteisiin hetkiin eikä leikkinyt muiden lasten kanssa.

Aluksi tiivis tuki oli ymmärrettävää, koska ympäristö oli lapselle vieras. Kun tilanne ei kuukaudessa edennyt, aikuisten apu alkoi kuitenkin samalla estää kokemusta siitä, että lapsi voisi pärjätä myös ryhmän jäsenenä.

Aikuisten tulkinta oli, että jatkuva ahdistus osoitti lapsen olevan kykenemätön osallistumaan. Siksi he odottivat, että lapsi ilmoittaisi itse olevansa valmis, ja tarjosivat siihen asti lähes keskeytymätöntä kahdenkeskistä huomiota.

Lapselle saattoi välittyä kaksi tahatonta viestiä: jonkun täytyy aina saada minut tuntemaan oloni paremmaksi, ja aikuisetkaan eivät usko minun pystyvän tähän yksin.

Tukea vähennettiin hitaasti, ei äkillisesti

Ratkaisuna ei ollut jättää lasta yksin tai kieltää tunteita. Aikuiset tekivät suunnitelman, jossa tuttu avustaja vähensi tukeaan asteittain ja pysyi rauhallisesti saatavilla ryhmän toiminnan yhteydessä.

Yhteisen piirin alkaessa avustaja kertoi menevänsä muiden luo ja sanoi lapsen voivan liittyä mukaan, kun tämä olisi valmis. Hän ei houkutellut, painostanut tai yrittänyt tehdä tilanteesta suurta suoritusta.

Leikkiaikana avustaja siirtyi rakennuspalikoiden pariin, koska tiesi lapsen pitävän rakentamisesta. Näin lapselle muodostui turvallinen silta tutun aikuisen luota muiden lasten toimintaan.

Lernerin kuvaamassa tapauksessa lapsi alkoi kolmantena päivänä lähestyä ryhmää, liittyi viidentenä päivänä yhteiseen piiriin ja osallistui kahdeksantena päivänä leikkipisteisiin. Kyse on yksittäisestä ammatillisesta esimerkistä, ei kaikkia lapsia koskevasta aikataulusta.

Pitkä hyvästely voi vahvistaa takertumista

Toisessa esimerkissä lapsi takertui äitiinsä harrastukseen vietäessä, vaikka piti itse harrastuksesta ja meni sinne ongelmitta toisen aikuisen kanssa. Äiti jäi pitkäksi aikaa rauhoittelemaan ja saattoi lopulta viedä lapsen takaisin kotiin.

Uudessa toimintatavassa lapselle kerrottiin etukäteen tarkasti, mitä tapahtuisi. Äiti antaisi halauksen, lähtisi rauhallisesti ja palaisi tunnin päättyessä, kun taas opettaja ottaisi lapsen vastaan ja antaisi tämän liittyä toimintaan omaan tahtiinsa.

Lapsen tunnetta ei kiistetty. Aikuinen tunnisti eron vaikeaksi mutta ilmaisi samalla luottamusta siihen, että lapsi pystyisi selviytymään siitä.

Liiallinen tuki ei ole sama asia kuin liiallinen rakkaus

Lernerin viesti ei ole, että lasta pitäisi lohduttaa vähemmän kaikissa tilanteissa. Olennaista on löytää tuen määrä, joka rauhoittaa riittävästi mutta jättää lapselle mahdollisuuden harjoitella epämukavuuden sietämistä.

Turvallinen tuki voi olla ennakointia, lyhyt ja lämmin hyvästely, selkeä rutiini sekä rauhallinen aikuinen, joka pysyy saatavilla ottamatta kaikkea toimintaa lapsen puolesta.

Samalla yksilölliset erot ovat ratkaisevia. Lähteen ensimmäisessä esimerkissä tukea vähennettiin vasta, kun aikuisilla ei ollut syytä epäillä kehityksellistä tai muuta tekijää, joka olisi estänyt tavallisen siirtymän.

Jos hätä on poikkeuksellisen voimakasta, jatkuu pitkään tai liittyy esimerkiksi neurokehityksellisiin erityispiirteisiin, traumaan tai arjen toimintakyvyn selvään heikkenemiseen, tuen tapaa on arvioitava lapsikohtaisesti ammattilaisten kanssa.

Hyödyllisin viesti ei ole lupaus siitä, ettei lapsen koskaan tarvitse kamppailla. Vahvistavampi viesti on, että tunne saa olla vaikea, aikuinen pysyy turvallisena ja lapsella on kyky päästä tilanteen läpi.