Lapsen kanssa kannattaa puhua surusta suoraan – hyväntahtoinen ilmaus voi aiheuttaa pelkoa

Vanhemmat haluavat usein suojella lasta surulta, mutta kuolemasta tai muusta menetyksestä vaikeneminen ei poista lapsen tunteita. Asiantuntijan mukaan turvallisin tapa auttaa on kertoa tapahtuneesta rehellisesti, käyttää lapselle ymmärrettäviä sanoja ja antaa hänen reagoida omalla tavallaan.

Kuolemasta ja surusta puhuminen lapselle voi tuntua aikuisesta lähes mahdottomalta. Oikeita sanoja ei tunnu löytyvän, omat tunteet ovat pinnassa ja samalla pitäisi pystyä suojelemaan lasta tiedolta, joka tulee muuttamaan hänen elämäänsä.

Juuri suojelunhalu voi saada vanhemman lykkäämään keskustelua, käyttämään epämääräisiä ilmauksia tai kertomaan tapahtuneesta vain osan. Lapsi huomaa kuitenkin usein nopeasti, että jotakin vakavaa on tapahtunut.

The Good Men Projectissa julkaistussa, alun perin The Conversationille kirjoitetussa artikkelissa sosiaalityön apulaisprofessori Keisha M. Wint kertoo kohtaamisesta, joka jäi hänen mieleensä hänen työskennellessään koulun sosiaalityöntekijänä.

Itkuinen isä saapui kouluun kertomaan opettajalle, että hänen 4-vuotiaan tyttärensä äiti oli joutunut onnettomuuteen. Isä sopi lapsen hakemisesta, mutta kiirehti sairaalaan puhumatta tyttärelleen, joka seurasi tilannetta vierestä surullisena ja hämmentyneenä.

Wint ei kerro tapausta syyllistääkseen isää. Kriisin keskellä aikuinenkin voi olla järkyttynyt eikä välttämättä tiedä, mitä sanoa. Tilanne osoittaa silti, kuinka helposti lapsi voi jäädä tapahtumien ulkopuolelle juuri silloin, kun hän tarvitsisi eniten turvallista aikuista ja ymmärrettävää tietoa.

Wint tiivistää asian suoraan: ”Vaikeneminen menetyksen ja surun edessä voi olla vahingollista, ja valheet voivat murentaa luottamusta ja vakautta juuri silloin, kun niitä tarvitaan eniten.”

Surua voi syntyä muustakin kuin kuolemasta

Menetyksellä tarkoitetaan tärkeän kiintymyssuhteen tai tutun elämänosan päättymistä. Se voi liittyä ihmiseen, eläimeen, paikkaan, yhteisöön tai turvalliseksi koettuun arkeen. Suru on sisäinen tunneprosessi, jonka menetys käynnistää.

Lapsi voi surra läheisen kuoleman lisäksi esimerkiksi vanhempien eroa, ystävän muuttamista, oman perheen muuttoa, koulun vaihtumista, lemmikin katoamista tai yhteyden katkeamista tärkeään aikuiseen.

Myös suuri yhteiskunnallinen kriisi voi synnyttää surua. Koronapandemian aikana monet lapset menettivät tuttuja rutiineja, harrastuksia, yhteisöllisyyttä ja kokemuksen siitä, että maailma on ennakoitava paikka.

Aikuinen saattaa nähdä muuton tai uuden koulun myönteisenä mahdollisuutena. Lapselle sama muutos voi tarkoittaa ystävien, tutun huoneen, turvallisten aikuisten ja koko arkisen ympäristön menettämistä.

Wint muutti itse 10-vuotiaana Karibialta Yhdysvaltoihin. Ympärillä olevat aikuiset vakuuttivat muutoksen olevan hänelle hyväksi, mutta eivät huomioineet sitä, mistä hän joutui samalla luopumaan. Tunteiden sivuuttaminen sai hänet kokemaan olonsa yksinäiseksi ja vaikenemaan surustaan.

Lapselle kannattaa kertoa asiasta mahdollisimman pian

Vaikeaa uutista ei yleensä kannata jättää lapsen pääteltäväksi aikuisten keskusteluista, muuttuneista järjestelyistä tai salaperäisestä ilmapiiristä. Epätietoisuus voi olla pelottavampaa kuin ikätasoisesti kerrottu totuus.

Keskusteluun kannattaa valita rauhallinen paikka ja sellainen hetki, jolloin aikuisen ei tarvitse kiirehtiä heti pois. Lapselle on hyvä kertoa ensin kaikkein olennaisin asia lyhyesti.

Jos läheinen on kuollut, aikuinen voi sanoa esimerkiksi: ”Minulla on hyvin surullisia uutisia. Vaari kuoli tänään.”

Sen jälkeen lapsen reaktiolle pitää jättää tilaa. Hän voi kysyä heti paljon kysymyksiä, olla täysin hiljaa tai siirtyä hetken kuluttua leikkimään. Mikään näistä ei yksin kerro siitä, kuinka tärkeä menetetty ihminen oli hänelle.

Kaikkea ei tarvitse kertoa yhdellä kertaa. Pieni lapsi käsittelee tietoa usein pieninä osina ja palaa samaan kysymykseen monta kertaa.

Kuolemasta on turvallisinta käyttää suoria sanoja

Aikuiset käyttävät kuolemasta mielellään pehmeitä ilmauksia. He voivat sanoa läheisen nukkuneen pois, lähteneen pitkälle matkalle tai siirtyneen parempaan paikkaan.

Ilmaukset voivat aikuisen mielestä kuulostaa lohdullisilta, mutta pieni lapsi ymmärtää kieltä usein hyvin konkreettisesti. Jos hänelle sanotaan läheisen menneen nukkumaan eikä tämä enää herää, lapsi voi alkaa pelätä nukahtamista.

Pitkälle matkalle lähtemisestä puhuminen voi puolestaan herättää odotuksen paluusta. Lapsi saattaa myös pelätä, että kuka tahansa matkalle lähtevä läheinen katoaa samalla tavalla.

Selkeämpi selitys on, että ihminen kuoli ja hänen kehonsa lakkasi toimimasta. Hän ei enää hengitä, syö, puhu tai tunne kipua eikä voi palata takaisin.

Selitystä voi mukauttaa lapsen ikään. Suora puhe ei tarkoita sitä, että lapselle pitäisi kertoa järkyttäviä yksityiskohtia, joita hän ei tarvitse tapahtuman ymmärtämiseen.

Aikuisen ei tarvitse tietää vastausta kaikkeen

Lapsi voi kysyä kuolemasta hyvin suoria kysymyksiä: Miksi hän kuoli? Missä hän on nyt? Kuolevatko äiti ja isä? Kuolenko minä? Kuka minusta pitää huolta?

Aikuisella ei välttämättä ole kaikkiin kysymyksiin varmaa vastausta. Silloin on parempi sanoa rehellisesti, ettei tiedä, kuin keksiä nopeasti selitys.

Perheen uskonnollisista tai henkisistä käsityksistä voi kertoa erottamalla uskomuksen tiedosta. Aikuinen voi esimerkiksi sanoa: ”Meidän perheessämme ajatellaan, että ihminen menee kuoleman jälkeen taivaaseen. Kukaan ei kuitenkaan tiedä varmasti, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu.”

Kun lapsi kysyy vanhemman kuolemasta, täysin varmaa lupausta ei voi antaa. Turvaa voi rakentaa kertomalla, että useimmat ihmiset elävät hyvin vanhoiksi, aikuinen pitää terveydestään huolta ja lapsesta huolehtivia ihmisiä on olemassa myös hätätilanteita varten.

Lapsen suru voi näyttää aivan erilaiselta kuin aikuisen

Lapsi ei välttämättä istu pitkään hiljaa ja puhu ikävästään. Hän voi itkeä hetken, leikkiä seuraavaksi tavalliseen tapaan ja palata myöhemmin uudelleen surulliseksi.

Tämä ei tarkoita tunteettomuutta. Leikki ja arkinen toiminta voivat antaa lapsen hermostolle tauon liian raskaalta tunteelta.

Suru voi näkyä myös ärtyisyytenä, raivokohtauksina, keskittymisvaikeuksina, vetäytymisenä tai tavallista voimakkaampana takertumisena vanhempaan. Lapsi saattaa alkaa pelätä eroon joutumista ja haluta tietää jatkuvasti, missä läheiset ovat.

Nuorempi lapsi voi palata kehityksessään hetkellisesti aiempaan vaiheeseen. Jo kuivaksi oppineelle voi tulla uudelleen vahinkoja, lapsi voi alkaa imeä peukaloaan tai tarvita apua asioissa, joista hän selviytyi aiemmin itsenäisesti.

Jos käytökseen vastataan ainoastaan kurilla, surun taustalla oleva tarve voi jäädä huomaamatta. Rajat ovat edelleen tärkeitä, mutta niiden rinnalla lapsi tarvitsee tavallista enemmän rauhallisuutta ja läheisyyttä.

Suru voi tuntua myös kehossa

Kaikki lapset eivät osaa sanoittaa ikävää, ahdistusta tai turvattomuutta. Tunteet voivat silloin näkyä fyysisinä oireina.

Lapsella voi olla vatsakipua, päänsärkyä, ruokahaluttomuutta tai vaikeuksia nukahtaa. Hän voi nähdä painajaisia tai heräillä tarkistamaan, ovatko muut perheenjäsenet yhä paikalla.

Fyysiset oireet on aina syytä ottaa vakavasti ja tarvittaessa tutkituttaa. Samalla on hyvä huomioida, että niiden taustalla voi olla myös menetystä seurannut kuormitus.

Lasta voi auttaa nimeämään tuntemuksia kysymällä, missä suru tuntuu hänen kehossaan. Tuntuuko vatsassa painavalta, rinnassa puristavalta vai jaloissa levottomalta?

Tunteen nimeäminen ei poista sitä, mutta auttaa lasta ymmärtämään, ettei hänessä ole jotakin selittämättömästi vialla.

Samaa asiaa voi joutua selittämään monta kertaa

Pienen lapsen käsitys kuoleman lopullisuudesta kehittyy vähitellen. Hän saattaa kysyä toistuvasti, milloin kuollut ihminen palaa kotiin tai voiko tämän kanssa vielä puhua.

Aikuisesta kysymys voi tuntua raskaalta, sillä se pakottaa kertomaan saman surullisen asian uudelleen. Lapsi ei kuitenkaan välttämättä kiellä tapahtunutta tahallaan, vaan yrittää rakentaa siitä ymmärrettävää kokonaisuutta.

Vastauksen kannattaa pysyä rauhallisena ja johdonmukaisena: ”Hän kuoli eikä voi tulla takaisin. Me voimme silti muistella häntä ja puhua hänestä.”

Myös vanhempi lapsi voi ymmärtää kuoleman uudella tavalla varttuessaan. Menetys voi nousta uudelleen esiin syntymäpäivien, koulun päättäjäisten tai muiden elämänvaiheiden yhteydessä.

Suru ei siten välttämättä pääty tiettynä hetkenä. Sen merkitys voi muuttua lapsen kasvaessa.

Aikuisen omat tunteet saa näyttää

Vanhempi saattaa yrittää olla itkemättä, jotta lapsi ei huolestuisi. Täydellinen tunteiden peittäminen voi kuitenkin antaa vaikutelman, ettei surusta saa puhua tai ettei menetys merkinnyt aikuiselle mitään.

Lapsen on turvallista nähdä aikuisen itkevän, kun samalla kerrotaan, mitä tapahtuu. Aikuinen voi sanoa olevansa surullinen ja kaipaavansa kuollutta ihmistä, mutta pystyvänsä silti huolehtimaan lapsesta.

Lapsen tehtäväksi ei kuitenkaan saa tulla aikuisen lohduttaminen tai tämän toimintakyvyn ylläpitäminen. Aikuisen on etsittävä oma tukensa toisilta aikuisilta.

Hyvä viesti lapselle on, että perheenjäsenet voivat surra yhdessä ja eri tavoin. Yksi haluaa puhua paljon, toinen tarvitsee välillä omaa tilaa ja kolmas käsittelee tapahtunutta tekemisen kautta.

Arjen rutiinit rakentavat turvallisuutta

Menetystä voi seurata muitakin muutoksia. Läheisen kuolema saattaa vaikuttaa perheen tuloihin, lastenhoitoon, asumiseen, kulkemiseen ja siihen, kuka on kotona tavallisina arjen hetkinä.

Tällaista seurausten ketjua kutsutaan joskus surun kerrannaisvaikutukseksi. Lapsi ei menetä ainoastaan ihmistä, vaan mahdollisesti myös suuren osan aiemmasta elämäntavastaan.

Kaikkea tuttua ei aina pystytä säilyttämään. Mahdollisuuksien mukaan säännölliset ruoka-ajat, nukkumaanmeno, koulu ja harrastukset auttavat kuitenkin palauttamaan ennakoitavuuden tunnetta.

Lapselle kannattaa kertoa etukäteen myös käytännön muutoksista: kuka hakee hänet koulusta, missä hän nukkuu ja kuka huolehtii hänestä seuraavana päivänä.

Aikuinen saattaa pitää näitä kysymyksiä vähäpätöisinä suuren menetyksen rinnalla. Lapselle ne voivat olla juuri sillä hetkellä tärkeimpiä turvallisuuden mittareita.

Muistelu auttaa säilyttämään yhteyden

Lapsen ei tarvitse unohtaa kuollutta ihmistä voidakseen jatkaa elämäänsä. Valokuvien katseleminen, tarinoiden kertominen ja yhteisten muistojen tallentaminen voivat auttaa säilyttämään kokemuksen suhteesta.

Lapsi voi tehdä muistokirjan, piirtää kuvan, kirjoittaa kirjeen tai valita esineen, joka muistuttaa läheisestä. Myös hautajaisiin tai muuhun jäähyväisrituaaliin osallistuminen voi auttaa tapahtuman ymmärtämisessä, kun lapselle kerrotaan etukäteen, mitä siellä tapahtuu.

Osallistumiseen ei pidä pakottaa. Lapselle voidaan tarjota vaihtoehtoja ja mahdollisuus poistua tilanteesta tutun aikuisen kanssa.

Samankaltaisia tapoja voi käyttää myös muun menetyksen kohdalla. Muuttava lapsi voi tehdä valokuva-albumin vanhasta kodista tai järjestää jäähyväiset ystävilleen.

Kodin ja koulun yhteistyö on tärkeää

Koulu ja päiväkoti ovat suuri osa lapsen arkea, joten opettajille on hyvä kertoa merkittävästä menetyksestä. Tieto auttaa tulkitsemaan käytöksen muutoksia ja järjestämään lapselle tarvittaessa rauhallisen paikan tai luotettavan aikuisen.

Wintin tutkimuksen mukaan varhaiskasvattajat eivät aina koe saaneensa riittävästi koulutusta lasten surun kohtaamiseen. He voivat haluta auttaa, mutta epäröidä, mitä asiasta saa sanoa tai miten lapsen reaktioihin pitäisi vastata.

Koulun tehtävänä ei ole korvata perheen tai terapeutin tukea. Opettaja voi silti kuunnella, säilyttää tutut rutiinit ja ymmärtää, että lapsen keskittyminen tai käytös voi muuttua pitkäksikin aikaa.

Menetys voi vaikuttaa myös luokkatovereihin. Kun asiaa käsitellään ryhmässä, perheen yksityisyyttä ja toiveita on kunnioitettava.

Kaikki reaktiot eivät vaadi terapiaa

Suru on luonnollinen reaktio menetykseen, eikä voimakaskaan tunne tarkoita automaattisesti mielenterveyden häiriötä. Useimmat lapset tarvitsevat ennen kaikkea turvallisia aikuisia, rehellistä tietoa, aikaa ja mahdollisuuden palata asiaan.

Ammattilaisen tuki voi olla tarpeen, jos lapsen oireet ovat hyvin voimakkaita, pahenevat pitkään tai estävät selvästi tavallista arkea. Apua kannattaa hakea myös, jos lapsi puhuu itsensä vahingoittamisesta, syyttää itseään kuolemasta tai jää jatkuvasti voimakkaan pelon valtaan.

Tukea voi pyytää esimerkiksi kouluterveydenhuollosta, perheneuvolasta, terveyskeskuksesta tai lapsen hoitavalta lääkäriltä. Myös vanhempi voi tarvita apua voidakseen olla lapsen tukena.

Vaikeneminen ei suojele lasta surulta

Aikuinen ei voi löytää sanoja, jotka poistaisivat menetyksen aiheuttaman kivun. Hän voi kuitenkin estää lasta joutumasta kantamaan kipua täysin yksin.

Rehellinen keskustelu kertoo lapselle, että vaikeistakin asioista saa kysyä. Kun aikuinen kuuntelee, vastaa rauhallisesti ja myöntää myös oman epävarmuutensa, lapsen ei tarvitse rakentaa selityksiä yksin kuulemiensa katkelmien varaan.

Lapsen suru voi näyttää leikiltä, vihalta, hiljaisuudelta tai vatsakivulta. Tärkeintä ei ole saada lasta reagoimaan tietyllä tavalla, vaan osoittaa, että kaikki hänen tunteensa voidaan ottaa vastaan.

Kuolemasta ja menetyksestä puhuminen ei tee tapahtumasta lapselle todellisempaa. Se tekee tapahtuneesta ymmärrettävämpää ja muistuttaa, että hänen rinnallaan on edelleen turvallisia aikuisia.