Miksi ihminen etsii luojaa ja suurempaa merkitystä kärsimyksen keskellä?

Tieto voi selittää, miten tragedia tapahtui, mutta se ei aina vastaa kysymykseen, miksi elämää kannattaa jatkaa sen jälkeen. Psykoterapeutti John Tsilimparis arvioi, että tarve rakentaa kärsimykselle merkitys selittää osaltaan ihmisten sitkeää uskoa luojaan ja suurempaan järjestykseen.

Ihminen pyrkii tekemään kaoottisesta maailmasta ymmärrettävän tarinan. Kun sairaus, menetys tai katastrofi rikkoo aiemman käsityksen elämästä, pelkkä tapahtumaketjun tekninen selitys ei välttämättä palauta kokemusta tarkoituksesta.

Psychology Todayssa psykoterapeutti John Tsilimparis esittää, että usko luojaan voi toimia psykologisena suojana sattumanvaraisuutta ja eksistentiaalista ahdistusta vastaan. Teksti on kliinisiä havaintoja ja filosofiaa yhdistävä essee, ei empiirinen tutkimus uskonnon välttämättömyydestä.

Merkitys toimii mielen tukirakenteena

Tsilimparis vertaa tarkoituksen tarvetta kehon perustarpeisiin. Hänen mukaansa psyyke tarvitsee jonkin kokonaiskertomuksen, joka järjestää käsityksiä kärsimyksestä, moraalista ja tietoisuudesta.

Kun tämä tukirakenne särkyy traumaattisessa elämäntilanteessa, seurauksena voi olla suuntautumattomuutta, tyhjyyttä ja ahdistusta. Ihminen ei enää tiedä, mihin aiemmat tavoitteet tai arvot kiinnittyvät.

Uskonnollinen selitys on yksi tapa rakentaa järjestys uudelleen. Se voi sijoittaa kärsimyksen suurempaan suunnitelmaan ja tarjota kielen toivolle silloinkin, kun tapahtuma itsessään näyttää mielettömältä.

Kaikki eivät tarvitse tähän persoonallista jumalaa. Vastaavaa merkitystä voidaan rakentaa myös ihmissuhteista, yhteisöstä, luovuudesta, luonnosta, moraalisista arvoista tai työstä jonkin itseä suuremman hyväksi.

Usko kestää myös sitä haastavat tapahtumat

Kirjoittajan mukaan ihmiset puolustavat uskonnollisia ja ideologisia järjestelmiä silloinkin, kun kärsimys näyttää olevan ristiriidassa kaikkivaltiaan ja hyväntahtoisen luojan ajatuksen kanssa.

Mieli voi suojata vakaumusta selittämällä tragedian koettelemukseksi, osaksi suurempaa suunnitelmaa tai asiaksi, jonka tarkoitus paljastuu vasta myöhemmin. Näin uskomus säilyy, vaikka sen odottama järjestys ei näkyisi tapahtumissa.

Tsilimparis käyttää arkisena esimerkkinä urheilijaa, joka kiittää voitosta Jumalaa. Samalla jää helposti pohtimatta, miksi sama jumalallinen toimija olisi antanut vastustajalle tappion.

Esimerkki havainnollistaa valikoivaa tulkintaa, mutta sama ilmiö ei rajoitu uskontoon. Ihminen suojaa myös poliittista, ammatillista tai henkilökohtaista maailmankuvaansa selityksillä, jotka tekevät ristiriitaisesta tiedosta siedettävää.

Kirjoittaja epäili jo lapsena jumalallisia sotia

Tsilimparis muistelee katsoneensa lapsena Ingrid Bergmanin tähdittämän vuoden 1948 Jeanne d'Arc -elokuvan. Ajatus Jumalan määräämästä sodasta tuntui hänestä moraalisesti ristiriitaiselta.

Jos sama luoja on tehnyt kaikki ihmiset, miksi tämä valitsisi yhden kansan puolen toista vastaan? Kirjoittajan isä tulkitsi tarinan uskonnolliseksi vertauskuvaksi, mutta analyyttinen selitys ei ratkaissut lapsen epäilyä.

Jälkikäteen Tsilimparis pohtii, että keskittyminen kertomuksen loogisiin puutteisiin saattoi ohittaa sen hengellisen tehtävän. Tarinan arvo ei välttämättä ollut historiallisessa tai matemaattisessa johdonmukaisuudessa, vaan kyvyssä synnyttää tarkoituksen kokemus.

Psykologinen hyöty ei todista väitettä todeksi

Se, että jokin uskomus auttaa kestämään surua, ei osoita uskomuksen kohteen olevan olemassa. Samoin uskonnollisen väitteen tieteellinen todistamattomuus ei poista sen mahdollista kokemuksellista merkitystä.

Nämä kaksi kysymystä kannattaa erottaa: onko uskomus empiirisesti tosi, ja mitä se tekee ihmisen psyykelle? Tsilimpariksen essee keskittyy jälkimmäiseen.

Kirjoittaja myös tunnistaa uskon kaksiteräisyyden. Suurempi kertomus voi tukea toivoa ja kestävyyttä, mutta sitä voidaan käyttää myös kärsimyksen kieltämiseen, epäoikeudenmukaisuuden hyväksymiseen tai vahingollisen toiminnan oikeuttamiseen.

Hyödyllinen merkitys ei vaadi tosiasioiden torjumista. Ihminen voi tunnustaa menetyksen peruuttamattomuuden ja silti rakentaa elämälleen arvon, joka kantaa sen jälkeen.

Tarve jatkaa on uskonnollista väitettä laajempi

Psychology Todayn esseen kiinnostavin havainto koskee lopulta luojaa laajempaa asiaa. Ihminen tarvitsee kertomuksen siitä, miksi hänen elämänsä, tekonsa ja suhteensa ovat merkityksellisiä.

Rakkaus kiinnittää yksittäisiin ihmisiin, kun taas maailmankuva kiinnittää olemassaoloon kokonaisuutena. Tragedian jälkeen juuri tämä laajempi yhteys voi auttaa kokoamaan identiteetin ja tulevaisuuden uudelleen.

Joillekin kantava vastaus on uskonnollinen, toisille maallinen. Yhteistä on yritys muuttaa hallitsematon tapahtuma osaksi sellaista elämää, jossa arvoja voidaan edelleen toteuttaa ja huomiseen on syy astua.