Moni sanoo pitävänsä suorasta kommunikaatiosta. "Sano suoraan." "Mennään asiaan." "Älä murehdi, ei se loukkaa." Mutta kuten Medium-blogissa kirjoittava Alex Garoffolo kertoo, todellisuus on aivan muuta. Suoruus satuttaa ja useimmiten enemmän kuin kuvittelemme.

Ihmiset reagoivat tunteilla, eivät logiikalla. Toimistot, kokoushuoneet ja modernit Slack-kanavat eivät pyyhi pois tuhansien vuosien biologiaa: ihminen suojautuu silloin, kun hän kokee olevansa arvostelun kohteena.

Garoffolo kertoo saaneensa uransa käännekohdassa palautteen, joka muutti kaiken:
ongelma ei ollut se, että hän oli suora - vaan tapa, jolla hän oli suora.

Suoruus voi kuulostaa syyttävältä, vaikka et sitä tarkoittaisi

Kuvittele kysyväsi palaverissa: "Miksi me teemme tämän näin?"

Reaktiot ovat välittömät: mutristettuja ilmeitä, kireätä kehonkieltä ja vaivaantuneita katseita.

Kysyit faktan, mutta kuulostit kritisoivalta. Ihmiset tulkitsivat kysymyksen sinusta - eivät prosessista.

Kun sama kysymys muotoillaan pehmeämmin, esimerkiksi:

"Onko tälle lähestymistavalle jokin taustasyy?"

"Onko muita vaihtoehtoja kokeiltu?"

huoneen energia muuttuu välittömästi. Kukaan ei koe olevansa hyökkäyksen kohteena.

Tämä ei ole taktikointia - se on tunneälyä.

Ihmiset eivät puolusta prosesseja - he puolustavat itseään

Garoffolo oppi mentorinsa kanssa, että kysymykset, jotka kuulostavat tuomitsemiselta, saavat ihmiset sulkeutumaan.
He eivät halua todistaa arvoaan joka kerta, kun avaat suusi.

Kun viestit:
"Selittäkää",

he kuulevat:
"Te teitte virheen."

Mutta kun viestit:
"Ymmärrän että tähän on syy - kerrotko siitä?",

he kuulevat:
"Olemme tässä yhdessä."

Viestisi sävy näkyy erityisesti digiviesteissä

Garoffolo tajusi, että hänen Slack-viestinsä ja sähköpostinsa olivat kylmiä, lyhyitä ja tynkämäisiä:
ei tervehdyksiä, ei kiitoksia, ei kontekstia.

Hänestä tuli tahtomattaan "energian imijä", jonka viestit saivat muut puolustuskannalle.

Hän ei tarkoittanut sitä - mutta sillä ei ollut merkitystä. Vastaanottaja tulkitsi viestin sävyn oman tunnetilansa läpi.

Muutos alkoi, kun hän lisäsi:

- lämpimämmät tervehdykset

- ystävällisen sävyn

- oletuksen hyvästä tarkoituksesta

- pieniä eleitä, kuten "Kiitos kun nostit tämän"

Ne maksoivat sekunnin, mutta muuttivat hänen maineensa.

Työyhteisössä jokaisella on "se yksi tyyppi"

Se, jonka viestit saavat kylmän hien pintaan.

Se, jolle kysymyksiä vältellään viimeiseen asti.

Se, jonka tapa kommunikoida on kuluttava.

Garoffolo sanoo suoraan: "et halua olla tuo ihminen".

Eikä kukaan halua työskennellä hänen kanssaan – riippumatta osaamisen tasosta.

Muutettavissa oleva taito: tunneälykäs kommunikointi

Kyse ei ole teeskentelystä.

Kyse ei ole viestien koristelusta.

Kyse ei ole "liiallisesta positiivisuudesta."

Kyse on siitä, että harkitset:

- miltä tämä viesti tuntuu vastaanottajasta?

- voinko kysyä saman asian lempeämmin?

- voinko olettaa positiivista tarkoitusta?

- auttaisiko pieni tervehdys pehmentämään raskasta asiaa?

Pienet sanat ovat kuin voiteluainetta ihmisten välissä. Ilman niitä koneisto kirskuu.

Digimaailmassa sävy on kaikki

Nyt kun työ on hybridiä tai etäpainotteista, viesti kulkee ilman ilmeitä, äänenpainoja ja kehonkieltä.
Pienetkin vivahteet ratkaisevat:

"Tarvitsen tämän nyt."
vs.
"Hei! Kun ehdit, voisitko katsoa tämän? Kiitos jo etukäteen!"

Sama asia, eri tunne ja täysin eri reaktio.

Ihmiset eivät muista sanojasi, he muistavat tunteen, jonka jätit

Garoffolo päättää kirjoituksensa Maya Angeloun klassikkositaattiin:

"Ihmiset unohtavat mitä sanoit, mutta eivät sitä, miltä sait heidät tuntemaan."

Kun alat kysyä itseltäsi joka päivä: "Autanko vai kulutanko tiimiäni?", tapasi kommunikoida muuttuu ja samalla muuttuu myös urasi.