
Kun Martin Henson etsi tietoa miesten yksinäisyysepidemiasta, hän ei löytänyt myötätuntoa. Sen sijaan hän törmäsi meemeihin, sarkasmiin ja keskusteluihin, joissa miesten kärsimystä vähäteltiin ja pilkattiin.
The Good Men Project -blogissa julkaistussa kirjoituksessaan Henson kuvaa pysäyttävästi, miten miesten mielenterveys on ajautunut yhteiskunnalliseksi vitsiksi, vaikka todellisuus on kaikkea muuta kuin huvittava.
Yksinäisyys, ahdistus – ja halveksunta
Arviolta kuusi miljoonaa miestä Yhdysvalloissa kamppailee vuosittain masennuksen kanssa. Tarvetta tuelle olisi – mutta sen sijaan miehet kohtaavat ivaa, syyllistämistä ja välinpitämättömyyttä. Mielenterveyden teemakuukausien aikana miesten tuska nostetaan esiin lähinnä moraalisena ongelmana: "Itsepähän loitte systeemin."
Hensonin mukaan tämä vähättely ei ole vain sanojen tasolla. Se näkyy miesten haluttomuutena hakea apua – tai vaihtoehtoisesti ajautumisena manosfääriin, yhteisöihin, joissa miehisyyttä rakennetaan yhä toksisemmalle pohjalle.
Empatian sijaan moraalisaarnoja
Sen sijaan, että julkinen keskustelu keskittyisi miesten tukemiseen, se kääntyy usein syyllistäväksi analyysiksi patriarkaatista. Vaikka patriarkaattikritiikki on tärkeä väline tasa-arvon edistämisessä, Henson kritisoi sitä, kuinka usein miesten mielenterveyttä käsitellään pelkkänä seuraamuksena sortavasta järjestelmästä, ei inhimillisenä kärsimyksenä.
Syntyy noidankehä: miesten kipu nähdään todisteena heidän omasta vääristyneestä identiteetistään. “Patriarkaatti satuttaa miehiäkin” -sanonta tarkoittaa käytännössä usein: “Katsokaa, he saavat mitä ansaitsevat.”
Manosfääri vastaa vääriin kysymyksiin – mutta täyttää oikean tyhjiön
Miksi niin moni mies etsii tukea manosfääristä? Koska he eivät löydä sitä muualta. Näissä yhteisöissä he saavat yksinkertaisen selityksen omalle pahalle ololleen – vaikka selitys olisi haitallinen. Silti se on enemmän kuin pelkkä hiljaisuus tai ivallinen nauru.
Hensonin mukaan ratkaisu ei ole tuomita näitä miehiä, vaan luoda aidosti miesten todellisuuteen ankkuroituvia tukimuotoja: vertaistukea, miesystävällistä terapiaa ja turvallisia yhteisöjä, joissa ei tarvitse pelätä leimautumista tai nöyryytystä.
Miten miesten mielenterveyttä voisi oikeasti tukea?
Miesten kohdalla toimii usein erilainen lähestymistapa kuin naisilla. He hyötyvät toimintaan perustuvasta tuesta, kuten yhdessä tekemisestä tai jaetuista kokemuksista. He tarvitsevat kieltä ja ympäristöjä, jotka normalisoivat mielenterveyden haasteet ilman syyllistämistä.
Työväenluokan miehet erityisesti kaipaavat edullisia ja helposti saavutettavia palveluita – eivät luentoja siitä, miksi he eivät hae apua.
Vähemmän analyysiä, enemmän kuuntelemista
Henson muistuttaa: miesten kivusta ei pidä tehdä ideologista taistelukenttää. Se ei kaipaa teorioita, vaan läsnäoloa. Miesten tukeminen ei tarkoita kritiikin lakkauttamista – vaan sen ajoituksen ja sävyn tarkastamista.
Hensonin mielestän meidän on lakattava käyttämästä miesten kärsimystä välineenä poliittisiin päämääriin ja alettava kohdata miehet ihmisinä. Kuunneltava, ymmärrettävä ja tarjottava tukea ilman ehtoja.
Jos todella haluamme vähentää miesten itsemurhia, masennusta ja yksinäisyyttä, meidän on ensin lakattava nauramasta heidän kivulleen.