DNA-nanoteknologia – tutkimusala, jossa hyödynnetään DNA-molekyylejä rakennuselementteinä – on yleistynyt viime vuosina ja mahdollistanut yhä monimutkaisempien nanorakenteiden muodostamisen. DNA-nanorakenteet, kuten DNA-origamit, soveltuvat erinomaisesti muun muassa lääkeaineita kuljettavien nanokantajien rakennuspalikoiksi. Toistaiseksi tiedetään kuitenkin vain vähän siitä, miten kehon ulkopuolista DNA:ta pilkkovat entysyymit, kuten endonukleaasit, hajottavat näitä rakenteita verenkierrossa ja kudoksissamme.

Aalto-yliopiston, Jyväskylän yliopiston, Ludwig-Maximilian-Universität Münchenin (Saksa) ja Universität Paderbornin (Saksa) tutkijat ryhtyivät ratkomaan kysymystä menetelmällä, jolla havainnoitiin lääkeaineita sisältävien DNA-origamien endonukleaasihajoamista reaaliajassa.

Aiemmassa tutkimuksessaan tutkijat seurasivat hajoamisprosessia yksittäisten pinnalle asemoitujen DNA-origamirakenteiden tarkkuudella nopean atomivoimamikroskoopin avulla. He havaitsivat muun muassa, että DNA-origamien rakenteelliset ominaisuudet vaikuttavat niiden hajoamisnopeuteen ympäristössä, jossa on runsaasti endonukleaaseja.

Nyt he tarkastelivat samanaikaisesti sekä DNA:n hajoamista että hajoamisen aiheuttamaa doksorubisiini-syöpälääkkeen (dox) vapautumista DNA-rakenteista. Lääke sitoutuu DNA-kaksoiskierteen emäsparien väliin.

”Saimme selvitettyä sekä nukleaasien aiheuttaman hajoamisen että lääkeaineen vapautumisen nopeusprofiilit tarkkailemalla DNA:n ja lääkeaineen spektroskooppisten ominaisuuksien muuttumista prosessin aikana. Tämä menetelmä mahdollisti nanorakenteiden käyttäytymisen seuraamisen niiden liikkuessa vapaasti nesteessä”, sanoo tutkimusta johtanut Aalto-yliopiston dosentti Veikko Linko.

”Vaikuttaa siltä, että pinnoilla ja liuoksessa tapahtuvat hajoamisprosessit poikkeavat toisistaan. Käyttämällä tietoa molemmista prosesseista voimme analysoida, miten nukleaasit pilkkoisivat nanorakenteita esimerkiksi verenkierrossa. Lisäksi osoitimme, että lääkeaineen vapautumisprofiilit olivat vahvasti kytköksissä rakenteiden hajoamisprofiileihin. DNA-nanorakenteen muotoa tai geometriaa muokkaamalla saimme säädettyä lääkeannoksen vapautumisnopeutta”, kertoo tohtorikoulutettava Heini Ijäs.

Tutkimusryhmän jäsenet tarkastelivat myös lääkkeen sitoutumista DNA-rakenteisiin ja huomasivat, että valtaosa aikaisemmin tehdyistä tutkimuksista on yliarvioinut DNA-rakenteeseen ladatun dox-lääkkeen määrän.

”Monet julkaisut ovat kertoneet doksorubisiinia sisältävien DNA-nanorakenteiden vaikutuksista syövän vastaisessa taistelussa. Niissä on kuitenkin ollut pitkälti kyse vapaista yksittäisistä dox-molekyyleistä tai molekyyliryppäistä eikä lääkkeillä ladatuista DNA-rakenteista. Tutkimuksemme on erittäin tärkeä turvallisempien ja tehokkaampien lääkeaineiden kulkeutumismekanismien kehittämisen kannalta ja siten myös askel kohti DNA-pohjaisten biolääketieteellisten ratkaisujen soveltamista reaalimaailmaan”, Ijäs toteaa.