Miksi tavan muuttaminen ei onnistu? Nämä 5 kohtaa paljastavat vastarinnan syyn

Muutosta lykätään helposti ensi viikkoon, syksyyn tai seuraavaan vuodenvaihteeseen. Taustalla ei välttämättä ole tiedon puute, vaan vastarinta, joka syntyy esimerkiksi liian vähäisestä haitan kokemuksesta, epävarmuudesta tai vaihtoehtoisen tulevaisuuden puuttumisesta.

Ihminen haluaa liikkua enemmän, vaihtaa työtä tai vähentää puhelimen käyttöä. Aikomus on aito, mutta vanha toiminta jatkuu ja aloituspäivä siirtyy aina hieman eteenpäin.

Psychology Todayssa psykologi Bill O'Leary kutsuu ilmiötä vastarinnaksi. Hänen esittelemässään muutosmallissa vastarinta ei ole yksi yhtenäinen este, vaan merkki siitä, että jokin viidestä muutoksen osatekijästä on liian heikko.

1. Tuntuuko nykyinen tapa riittävän ongelmalliselta?

Ensimmäinen tekijä on nykyhetken epämukavuus. Jos ihminen ei koe tavasta todellista haittaa tai selittää kaikki seuraukset pois, vanhan toiminnan jatkaminen tuntuu helpommalta kuin muutos.

Epämukavuuden ei tarvitse tarkoittaa itsensä pelottelua tai häpäisemistä. Tarkoitus on nähdä rehellisesti, mitä tapa maksaa ajassa, terveydessä, rahassa, ihmissuhteissa tai omassa hyvinvoinnissa.

Konkreettinen seuranta voi auttaa. Kuinka monta tuntia puhelimeen kuluu, kuinka usein suunnitelma peruuntuu tai millainen olo toiminnan jälkeen jää? Mitattu arki on vaikeampi selittää pois kuin epämääräinen tunne.

2. Mitä tärkeää vanha toiminta antaa?

O'Leary kutsuu toista tekijää emotionaaliseksi turvallisuudeksi. Haitallinenkin tapa voi rauhoittaa, tuoda mielihyvää, suojata epäonnistumiselta tai tarjota tauon, jonka ihminen ei usko saavansa muulla tavalla.

Jos hyöty jätetään tunnistamatta, uusi toimintatapa jättää tarpeen tyhjän päälle. Siksi muutoksessa tarvitaan vastaus kysymykseen, miten samaa turvallisuutta, lepoa, yhteyttä tai hallinnan tunnetta voi saada vähemmän haitallisesti.

3. Missä kulkee selityksen ja vastuun raja?

Lapsuus, ympäristö ja aiemmat kokemukset voivat selittää käyttäytymistä voimakkaasti. Niiden tunnistaminen ei ole turha tekosyy, vaan usein välttämätön osa sen ymmärtämistä, miksi tapa syntyi.

Muutoksen kannalta tarvitaan kuitenkin myös nykyhetken toimijuutta. Tausta ei ehkä ollut oma valinta, mutta aikuisena voi vähitellen harjoitella uusia tapoja ja hakea niihin tukea.

Vastuun ottaminen ei tarkoita syyllisyyden ottamista kaikesta. Se tarkoittaa sen alueen tunnistamista, johon voi nyt vaikuttaa, vaikka lähtökohdat olisivat olleet epäoikeudenmukaiset.

4. Uskotko todella pystyväsi siihen?

Neljäs tekijä on minäpystyvyys eli usko omaan kykyyn toimia. Se eroaa todellisesta osaamisesta: ihminen voi hallita tarvittavat keinot mutta vältellä yrittämistä, jos hän pitää epäonnistumista varmana.

Liian suuri tavoite heikentää minäpystyvyyttä. Jos muutos jaetaan niin pieneksi, että onnistuminen on todennäköistä, jokainen toteutunut askel rakentaa uutta näyttöä omasta kyvystä.

Aiemmat onnistumiset kannattaa palauttaa mieleen. Ihminen on todennäköisesti muuttanut elämänsä aikana jo useita tapoja, vaikka ei silloin olisi käyttänyt muutoksesta erityistä mallia.

5. Näetkö, mitä teet vanhan tavan sijasta?

Pelkkä lopettaminen jättää aukon. Vaihtoehtoinen tulevaisuus on kuvattava riittävän konkreettisesti: mitä tapahtuu tavallisena tiistai-iltana, kun en toimikaan kuten ennen?

Kestävä suunnitelma sisältää korvaavan teon, ajan, paikan ja tavan selvitä poikkeuksista. Tupakoinnin lopettaminen, ruokatavan muuttaminen tai uuden työn hakeminen ovat erilaisia tavoitteita, mutta jokainen tarvitsee kuvan siitä, millainen uusi arki käytännössä on.

Vahvin kohta voi auttaa heikointa

Kaikkien viiden tekijän ei tarvitse olla alussa yhtä vahvoja. Voimakas halu pois nykytilanteesta voi auttaa rakentamaan vaihtoehtoa, ja pienet onnistumiset voivat kasvattaa uskoa omiin kykyihin.

Hyödyllinen kysymys ei ole vain, miksi en saa itseäni muuttumaan. Tarkempi kysymys kuuluu: mikä näistä viidestä kohdasta tekee muutoksesta juuri nyt vaikean ja mikä olisi pienin tapa vahvistaa sitä?

Jos käyttäytymiseen liittyy riippuvuus, syömishäiriö, vakava mielenterveyden oire tai muu terveysriski, pelkkä omatoiminen muutosmalli ei välttämättä riitä. Ammatillinen tuki voi silloin olla olennainen osa realistista vaihtoehtoista tulevaisuutta.