Suomalaistutkimus löysi yhteyden syömishäiriöiden ja neurokehityksellisten häiriöiden välillä

Yli 4 200 syömishäiriötä sairastaneen suomalaisen rekisteritietoja tarkastellut tutkimus osoittaa, että autismi, ADHD, nykimishäiriöt ja pakko-oireinen häiriö kasautuvat samoihin perheisiin syömishäiriöiden kanssa. Tulos ei osoita yhden häiriön aiheuttavan toista, mutta se voi auttaa mukauttamaan hoitoa paremmin potilaan tarpeisiin.

Syömishäiriötä sairastavilla todetaan tavallista useammin autismia, ADHD:ta, nykimishäiriöitä ja pakko-oireista häiriötä. Samojen diagnoosien yleisyys kasvaa myös heidän täyssisaruksillaan.

Tämä selviää Helsingin yliopiston tutkijoiden johtamasta valtakunnallisesta rekisteritutkimuksesta, joka julkaistiin International Journal of Eating Disorders -tiedelehdessä.

Tutkimuksessa tarkasteltiin kaikkia Suomessa vuosina 1991–2001 syntyneitä henkilöitä, joille oli kirjattu anoreksia-, bulimia- tai muu syömishäiriödiagnoosi. Syömishäiriötä sairastaneita oli aineistossa 4 240.

Heitä verrattiin 16 494 henkilöön, joilla ei ollut rekisteröityä syömishäiriötä. Lisäksi analyysiin otettiin yhteensä 36 301 tutkittavien ja verrokkien täys- ja puolisisarusta.

Helsingin yliopiston tiedotteen mukaan tulokset tukevat käsitystä, että syömishäiriöiden ja neurokehityksellisten häiriöiden yhteisesiintyvyyden taustalla on osittain jaettua perinnöllistä alttiutta. Myös samassa perheessä jaetut ympäristötekijät voivat vaikuttaa.

Tutkimus ei kuitenkaan osoita, että autismi tai ADHD aiheuttaisi syömishäiriön tai että syömishäiriö synnyttäisi neurokehityksellisen häiriön.

Anoreksiaan liittyi selvästi kohonnut autismin, ADHD:n ja pakko-oireisen häiriön yleisyys

Anoreksiaa sairastaneilla autismin todennäköisyys oli tutkimuksessa yli kuusinkertainen verrattuna samanikäiseen verrokkiväestöön.

ADHD:n todennäköisyys oli noin 3,3-kertainen ja pakko-oireisen häiriön yli kymmenkertainen.

Luvut ovat niin sanottuja vetosuhteita eli odds ratio -arvoja. Ne kuvaavat ryhmien välistä suhteellista eroa, eivät sitä, kuinka moni syömishäiriötä sairastava lopulta saa toisen diagnoosin.

Suuri suhteellinen ero voi syntyä myös silloin, kun diagnoosi on koko väestössä melko harvinainen. Tuloksia ei siksi pidä tulkita niin, että useimmilla anoreksiaa sairastavilla olisi autismi, ADHD tai pakko-oireinen häiriö.

Yhteys oli silti riittävän vahva osoittamaan, ettei kyse ole vain yksittäisissä hoitoyksiköissä tehdystä havainnosta. Se näkyi koko Suomen kattavassa rekisteriaineistossa.

Myös muut ja määrittämättömät syömishäiriöt liittyivät useisiin diagnooseihin

Muita tai määrittämättömiä syömishäiriöitä sairastaneilla havaittiin tavallista enemmän kaikkia neljää tutkimuksessa tarkasteltua häiriötä.

Autismin todennäköisyys oli noin yhdeksänkertainen, ADHD:n lähes kolminkertainen, nykimishäiriön noin 4,7-kertainen ja pakko-oireisen häiriön yli seitsenkertainen verrokkiryhmään nähden.

Muiden ja määrittämättömien syömishäiriöiden ryhmä on laaja. Siihen voi kuulua erilaisia oirekuvia, jotka eivät täytä anoreksian tai bulimian kaikkia diagnostisia kriteerejä mutta aiheuttavat silti merkittävää haittaa ja hoidon tarvetta.

Tutkimus perustui ICD-10-luokituksen diagnooseihin. Sen vuoksi se ei kata täydellisesti nykyisin käytettyjen syömishäiriödiagnoosien koko kirjoa.

Esimerkiksi ahmimishäiriön ja valikoivan tai välttelevän syömisen häiriön tunnistaminen ja luokittelu ovat muuttuneet tarkastelujakson jälkeen.

Autismi korostui erityisesti pojilla ja miehillä

Yksi tutkimuksen huomattavimmista havainnoista koski poikia ja miehiä.

Helsingin yliopiston tutkija Emma Saure kertoo tiedotteessa, että jopa kymmenellä prosentilla anoreksiaa tai epätyypillistä syömishäiriötä sairastaneista pojista ja miehistä oli myös autismidiagnoosi.

Tiedotteen mukaan esiintyvyys oli tässä ryhmässä noin 17-kertainen verrokkiväestöön nähden.

Alkuperäisen tutkimuksen tilastollisessa analyysissä kaikkein korkein vetosuhde havaittiin pojilla ja miehillä, joilla oli muu tai määrittämätön syömishäiriö. Heillä autismin vetosuhde oli 32,4.

Arvioon liittyi kuitenkin leveä luottamusväli, mikä kertoo, että tähän ryhmään kuului verrattain vähän henkilöitä. Tarkkaa kerrointa täytyy siksi tulkita varovaisesti, vaikka yhteyden suunta oli selvä.

Syömishäiriöitä pidetään edelleen usein tyttöjen ja nuorten naisten sairauksina. Tämä voi vaikeuttaa niiden tunnistamista pojilla ja miehillä, joiden oireisiin voi liittyä esimerkiksi laihuuden tavoittelun sijasta lihaksikkuutta, tarkkaa liikuntaa tai tiukkoja ruokasääntöjä.

Autistisen henkilön syömisvaikeudet voivat puolestaan liittyä kehonkuvan lisäksi tai sen sijasta ruoan rakenteeseen, hajuun, lämpötilaan, ennakoitavuuteen, rutiineihin tai kehon sisäisten tuntemusten tunnistamiseen.

Täyssisarusten diagnoosit viittaavat perheissä jaettuun alttiuteen

Tutkimuksen erityinen vahvuus oli se, ettei tarkastelu rajoittunut syömishäiriötä sairastaneisiin henkilöihin.

Anoreksiaa sairastaneiden täyssisaruksilla autismin todennäköisyys oli noin kaksinkertainen ja pakko-oireisen häiriön noin kolminkertainen verrattuna verrokkien täyssisaruksiin.

Muita tai määrittämättömiä syömishäiriöitä sairastaneiden täyssisaruksilla autismin, ADHD:n, nykimishäiriöiden ja pakko-oireisen häiriön todennäköisyys oli noin kaksi- tai kolminkertainen.

Puolisisaruksilla vastaavaa selvää kohoamista ei havaittu.

Täyssisarukset jakavat keskimäärin noin puolet geneettisestä vaihtelustaan, kun puolisisarusten vastaava osuus on noin neljännes. Täyssisarukset ovat myös usein kasvaneet keskenään samankaltaisemmassa ympäristössä.

Tulosten perusteella ei siksi voida erottaa tarkasti, kuinka suuri osa yhteydestä selittyy geeneillä ja kuinka suuri osa perheympäristöllä.

Havainto sopii kuitenkin yhteen sen kanssa, että psykiatristen ja neurokehityksellisten häiriöiden alttius ei aina noudata diagnoosien välisiä rajoja. Samat perinnölliset tekijät voivat vaikuttaa useisiin erilaisiin oirekuviin.

Yhteys ei tarkoita, että kaikilla olisi sama syy oireille

Syömishäiriöt ovat monitekijäisiä sairauksia. Niiden syntyyn voivat vaikuttaa muun muassa perinnöllinen alttius, persoonallisuus, keholliset tekijät, elämänkokemukset, psyykkinen kuormitus ja ympäristön ihanteet.

Autismiin ja ADHD:hen liittyy puolestaan synnynnäisiä ja varhain kehittyviä eroja esimerkiksi tarkkaavaisuudessa, aistitiedon käsittelyssä, toiminnanohjauksessa, joustavuudessa ja sosiaalisessa vuorovaikutuksessa.

Nämä piirteet voivat vaikuttaa syömiseen eri tavoilla.

Autistisella henkilöllä ruokavalio voi kaventua voimakkaiden aistiherkkyyksien vuoksi. Muutokset tutuissa aterioissa tai ruokailuympäristössä voivat aiheuttaa huomattavaa kuormitusta. Rutiinit voivat myös muuttua hyvin jäykiksi.

ADHD:ssa syömiseen voivat vaikuttaa impulsiivisuus, vaikeus havaita nälkää ajoissa, aterioiden unohtaminen, vaihteleva päivärytmi ja palkitsevuuden hakeminen. ADHD-lääkkeet voivat lisäksi vähentää ruokahalua osalla käyttäjistä.

Pakko-oireisessa häiriössä syömiseen voi liittyä pelkoja, tarkistamista, saastumiseen liittyviä ajatuksia tai rituaaleja. Nykimishäiriöt ja Touretten oireyhtymä voivat esiintyä yhdessä sekä ADHD:n että pakko-oireisen oireilun kanssa.

Nämä ovat mahdollisia mekanismeja, eivät selitys jokaisen potilaan sairaudelle.

Samat piirteet voivat näyttää eri häiriöissä samankaltaisilta

Syömishäiriön ja neurokehityksellisen häiriön samanaikainen arviointi voi olla vaikeaa, koska oireet voivat muistuttaa toisiaan.

Pitkittynyt aliravitsemus voi aiheuttaa vetäytymistä, jäykempää ajattelua, keskittymisvaikeuksia ja voimakasta kiinnostusta ruokaan. Nämä piirteet voivat muistuttaa autismia, ADHD:ta tai pakko-oireista oireilua.

Autistisen henkilön pitkäaikainen rutiinien tarve ja rajallinen ruokavalio ovat puolestaan voineet olla olemassa jo ennen varsinaisen syömishäiriön kehittymistä.

Diagnoosia ei siksi pitäisi tehdä vain sen perusteella, miltä ihminen vaikuttaa syömishäiriön vaikeimmassa vaiheessa.

Arvioinnissa tarvitaan tietoa lapsuudesta, oireiden aikajärjestyksestä, toimintakyvystä eri ympäristöissä ja siitä, muuttuvatko piirteet ravitsemustilan korjaantuessa.

Rekisteritutkimus tunnistaa vain kirjatut diagnoosit. Se ei kerro, millaisia oireita henkilöillä oli ennen diagnoosia tai kuinka monet jäivät kokonaan tunnistamatta.

Neurokirjon piirteet voivat vaikuttaa syömishäiriön kulkuun

Aikaisemmissa tutkimuksissa autismi ja autistiset piirteet on yhdistetty joillakin syömishäiriötä sairastavilla pidempään sairauden kestoon ja vaikeampaan hoitoon.

Helsingin yliopiston professori Anu Raevuori painottaa tiedotteessa, että hoitotulos voi jäädä heikommaksi, jos samanaikaisen neurokehityksellisen häiriön erityispiirteitä ei tunnisteta.

Tämä ei tarkoita, etteivät neurokirjon henkilöt voisi toipua syömishäiriöstä. Se tarkoittaa, että tavallinen hoitomalli ei välttämättä sovi sellaisenaan jokaiselle.

Esimerkiksi ruokavalion laajentaminen voi vaatia tavallista hitaampaa etenemistä, jos ongelmaan liittyy voimakasta aistiherkkyyttä. Äkilliset suunnitelmien muutokset voivat vaikeuttaa hoitoon osallistumista, ja hyvin yleisluonteiset ohjeet voivat jäädä ADHD:n vuoksi toteutumatta.

Myös ryhmämuotoinen hoito, runsaasti vertauskuvia sisältävä keskustelu tai omien tuntemusten nopea sanallistaminen voi olla joillekin kuormittavaa.

Yksilöllisempi hoito voi tarkoittaa hyvin käytännöllisiä muutoksia

Neurokehityksellisten piirteiden huomioiminen ei välttämättä vaadi kokonaan uuden hoitomenetelmän rakentamista.

Hoitoa voidaan mukauttaa esimerkiksi antamalla ohjeet suullisen keskustelun lisäksi kirjallisina, pilkkomalla tavoitteet pienemmiksi vaiheiksi ja tekemällä tapaamisten rakenteesta ennakoitava.

Aistiherkkyydet voidaan kartoittaa sen sijaan, että ruoka-aineiden välttely tulkitaan heti haluttomuudeksi tehdä yhteistyötä. Ruokailuympäristön ääniä, valaistusta ja hajukuormitusta voidaan tarvittaessa vähentää.

ADHD:ssa hyödyllisiä voivat olla muistutukset, valmiit ateriarungot, näkyvä päiväohjelma ja läheisten tai ammattilaisten tarjoama käytännön tuki.

Pakko-oireiden kohdalla on tärkeää erottaa syömishäiriön säännöt muista pakonomaisista rituaaleista, jotta hoito kohdistuu oikeisiin mekanismeihin.

Potilaan oma kokemus ratkaisee. Saman diagnoosin saaneilla voi olla hyvin erilaiset vahvuudet, vaikeudet ja tuen tarpeet.

Tutkimus ei ollut seulontatutkimus

Tuloksista ei seuraa, että jokaiselle syömishäiriötä sairastavalle pitäisi automaattisesti asettaa neurokehityksellinen diagnoosi.

Rekisteriaineisto kertoo diagnoosien yhteisesiintyvyydestä väestötasolla. Se ei testannut, kuinka tarkasti jokin yksittäinen kysely tai seulontamenetelmä tunnistaisi neurokirjon syömishäiriöhoidossa.

Arvio on aiheellinen erityisesti silloin, kun viitteitä on ollut jo lapsuudessa tai kun henkilöllä esiintyy pitkäaikaisia vaikeuksia aistisäätelyssä, tarkkaavaisuudessa, sosiaalisessa vuorovaikutuksessa, toiminnanohjauksessa tai joustavuudessa.

Myös lähisuvun diagnoosit voivat olla hyödyllistä taustatietoa, mutta sisaruksen autismi tai ADHD ei tarkoita, että syömishäiriötä sairastavalla olisi automaattisesti sama diagnoosi.

Rekisteriaineiston vahvuus on laajuus – rajoitus on diagnoosien varassa oleminen

Koko maan kattava rekisteriaineisto vähentää riskiä, että tulokset kuvaisivat vain yhden sairaalan tai erityisen vaikeasti oireilevan potilasryhmän kokemuksia.

Laaja sisarusasetelma mahdollistaa myös perheissä kasautuvan alttiuden tarkastelun tavalla, johon pieni kliininen tutkimus ei pystyisi.

Rekisteritutkimuksella on silti merkittäviä rajoituksia.

Aineistoon päätyvät vain henkilöt, jotka ovat hakeutuneet palveluihin, saaneet asianmukaisen arvioinnin ja joille diagnoosi on kirjattu. Lievemmät, epätyypilliset tai peittyvät oireet voivat jäädä kokonaan näkymättömiksi.

Erityisesti autismi ja ADHD ovat voineet jäädä aikaisemmin tunnistamatta tytöillä ja naisilla. Syömishäiriöitä on puolestaan voitu alidiagnosoida pojilla ja miehillä.

Myöskään sukupuolen moninaisuutta, yksittäisten oireiden vakavuutta, hoitomenetelmiä tai sosiaalisia taustatekijöitä ei voida päätellä pelkistä diagnoosikoodeista.

Tutkimus osoittaa yhteyksiä, mutta ei pysty ratkaisemaan niiden täsmällisiä biologisia tai ympäristöön liittyviä mekanismeja.

Tulos vahvistaa aikaisempaa tutkimusnäyttöä

Autismin, ADHD:n ja syömishäiriöiden yhteyttä on havaittu aikaisemminkin, mutta tulokset ovat vaihdelleet tutkimusryhmän ja käytettyjen menetelmien mukaan.

Vuoden 2019 järjestelmällisessä katsauksessa autismidiagnoosi oli keskimäärin noin 4,7 prosentilla anoreksiaa, bulimiaa tai ahmimishäiriötä sairastavista tutkittavista. ADHD:n esiintyvyys syömishäiriöryhmissä vaihteli 1,6 prosentista 18 prosenttiin.

Vuonna 2024 julkaistussa anoreksiaa koskevassa meta-analyysissä lähes kolmannes tutkituista ylitti autismiarvioinnin seulontarajan. Seulontarajan ylittäminen ei kuitenkaan ole sama asia kuin kliinisesti varmistettu autismidiagnoosi.

Aikaisemmissa pohjoismaisissa rekisteritutkimuksissa autismia on havaittu tavallista enemmän myös anoreksiaa sairastavien lähisukulaisilla.

Uusi suomalainen tutkimus laajentaa tarkastelua samanaikaisesti ADHD:hen, nykimishäiriöihin ja pakko-oireiseen häiriöön sekä erottaa täys- ja puolisisarukset toisistaan.

Tärkein seuraus näkyy potilaan kohtaamisessa

Tutkimuksen käytännöllisin viesti ei ole se, että syömishäiriöstä pitäisi etsiä yksi uusi selitys.

Se muistuttaa, että sama ulospäin näkyvä oire voi syntyä eri ihmisillä erilaisista syistä. Ruokailun jäykkyys voi liittyä kehonkuvaan, pakko-oireisiin, aistiherkkyyteen, turvallisuuden tarpeeseen tai useaan tekijään samanaikaisesti.

Jos nämä erot jätetään huomiotta, potilas saatetaan tulkita motivoitumattomaksi tai yhteistyöhaluttomaksi, vaikka hoidon rakenne ei todellisuudessa vastaisi hänen tapaansa käsitellä tietoa ja kuormitusta.

Autismin, ADHD:n, nykimishäiriöiden ja pakko-oireisen häiriön tunnistaminen ei poista syömishäiriön hoidon tarvetta. Se voi auttaa tekemään hoidosta ymmärrettävämpää, saavutettavampaa ja yksilöllisempää.

Juuri tähän suomalaisen rekisteritutkimuksen tulokset tutkijoiden mukaan tähtäävät: diagnoosien yhteisesiintyvyyden tunteminen voi auttaa näkemään potilaan oireiden taakse ja rakentamaan hoidon, jossa hänen todelliset tarpeensa otetaan paremmin huomioon.