Kun lapsi joutuu kasvamaan aikuiseksi liian varhain ja ottamaan vastuun, joka kuuluisi vanhemmille, syntyy ilmiö nimeltä parentifikaatio.

Your Tango -sivustolla psykologi Jonice Webb kuvailee, kuinka tällainen lapsuus jättää jälkensä pitkälle aikuisuuteen. Nämä haavat eivät aina näy ulospäin, mutta vaikuttavat syvästi siihen, miten ihminen suhtautuu ihmissuhteisiin, riippuvuuteen ja tunteisiin.

Tässä ovat neljä käyttäytymismallia, jotka usein kehittyvät ihmisille, jotka joutuivat vanhemmuuden rooliin liian varhain.

1. Välttelevät suunnitelmien aloittamista muiden kanssa

Jos olet tottunut siihen, ettei kukaan kysy sinulta, mitä haluat, voi aikuisena tuntua vaikealta ehdottaa tapaamisia tai suunnitelmia – jopa läheisten kanssa. Tällainen ihminen on oppinut alitajuisesti, että omien toiveiden esiin tuominen on itsekästä tai turhaa.

Vuoden 2019 tutkimus osoittaa, että toipuminen parentifikaatiosta vaatii itsetuntemuksen kehittämistä, terveiden rajojen asettamista ja ulkopuolista tukea.

2. Loukkaantuvat syvästi, kun joku pettää odotukset

Pienikin laiminlyönti, kuten perutuksi tullut tapaaminen tai unohtunut viesti, voi laukaista syvän tunnereaktion. Tällöin ihminen ei pysty näkemään tilannetta objektiivisesti, vaan kokee sen henkilökohtaisena hylkäämisenä – heijastumana aiemmasta henkisestä tai fyysisestä poissaolosta.

3. Epäröivät tukeutua muihin ihmisiin

Tällainen ihminen on tottunut olemaan se, joka pitää huolta muista – ei se, josta pidetään huolta. Emotionaaliseen riippuvuuteen liittyy pelkoa ja kontrollin menetystä. Vaikka ulospäin he voivat vaikuttaa vahvoilta, sisimmässään he kokevat olonsa turvattomaksi, jos joku pääsee liian lähelle.

Newport Academyn mukaan tämä varovaisuus on suojamekanismi, joka on syntynyt lapsuudessa, kun emotionaalinen tuki puuttui.

4. Vähättelevät ihmisten merkitystä elämässään

”Mene vaan, ihan sama mulle.” ”Tee mitä haluat, ei vaikuta muhun.” Tällaiset lauseet ovat keino pitää etäisyyttä ja suojautua pettymyksiltä. Syvällä sisimmässään henkilö välittää, mutta on oppinut peittämään haavoittuvuutensa välinpitämättömyyden taakse.

Usein tätä käyttäytymistä ruokkii emotionaalinen hylkääminen, jossa tärkeä ihminen – kuten vanhempi – ei osoittanut kiinnostusta, tukea tai rakkautta.

Lapsuuden tunne-elämän laiminlyönti vaikuttaa aikuisuuteen salakavalasti

Jonice Webbin mukaan hylkäämiskokemukset – olivatpa ne fyysisiä tai emotionaalisia – laukaisevat aivoissa selviytymismekanismin, jossa ihminen alkaa jatkuvasti tarkkailla ympäristöään mahdollisten pettymysten varalta. Tunteet tukahdutetaan ja tarpeet sivuutetaan, jotta ei joutuisi pettymään uudelleen.

Valitettavasti tämä estää myös eheytymistä. Vanhojen kokemusten tiedostaminen ja hyväksyminen on ensimmäinen askel kohti toipumista. Kun ihminen alkaa tunnistaa tunteensa ja sallia niiden olemassaolon, hän pystyy hiljalleen rakentamaan luottamusta ja terveitä ihmissuhteita.

”Tunteiden kieltäminen ei tee niistä vaarattomia – se vain estää meitä parantumasta.”