Miksi nauru tarttuu, vaikka et edes tiedä mikä oli hauskaa?

Yksi alkaa nauraa kesken lauseen. Pian toinenkin nauraa, vaikka tarinan hauska kohta jäi kuulematta. Lopulta kukaan ei tahdo saada selitettyä, mistä kaikki alkoi. Tällaisessa hetkessä naurun syy voi olla ennen kaikkea toinen ihminen.

UCL:n haastattelema neurotieteilijä Sophie Scott kertoo, että nauru on hyvin tarttuvaa: ihminen voi alkaa nauraa vain siksi, että joku toinen nauraa. Yhteisen vitsin ymmärtäminen ei siis ole aina naurun edellytys.

Scottin mukaan huumorimaku vaihtelee paljon ihmisestä toiseen. Toisen nauru on hänen tutkimustyössään osoittautunut huomattavasti yleispätevämmäksi naurun käynnistäjäksi kuin jokin tietty hauska sisältö.

Tavallinen keskustelu voi naurattaa ilman vitsejä

Ajattelemme helposti nauravamme komedialle, nokkelalle repliikille tai yllättävälle tapahtumalle. Scott muistuttaa UCL:n haastattelussa, että suuri osa naurusta liittyy tavalliseen vuorovaikutukseen ja siihen, keiden kanssa olemme.

Nauru voi tulla lauseen keskelle tai loppuun silloinkin, kun kirjoitettuna sama lause näyttäisi täysin arkiselta. Ääni, ilme ja yhteinen tilanne tuovat siihen jotakin, mitä pelkkä teksti ei tavoita.

Kuvittele ystävykset kasaamassa retkelle lähteviä tavaroita. Yksi toteaa tarvitsevansa vielä yhden kassin, ja toinen purskahtaa nauruun. Ulkopuolinen kuulisi tavallisen lauseen. Ystäville se voi palauttaa mieleen aikaisemman reissun ja yhdessä tunnetun tavan pakata.

Esimerkissä hauskuus ei ole vain sanoissa. Se syntyy myös yhteisestä historiasta ja siitä, että toinen tunnistaa tilanteen.

Nauru kertoo myös yhteydestä

British Academyn julkaisemassa puheenvuorossa Scott kuvaa naurua monipuoliseksi sosiaaliseksi viestiksi. Sillä voidaan osoittaa esimerkiksi ymmärtämistä, samanmielisyyttä tai kuulumista samaan joukkoon.

Hänen mukaansa nauru tarttuu myös todennäköisemmin tutulta kuin vieraalta ihmiseltä. Siksi sama kertomus voi herättää omassa porukassa aivan erilaisen vastaanoton kuin silloin, kun sen kertoo myöhemmin toiselle yleisölle.

Scott kuvaa myös tutkimusta, jossa tarkasteltiin 20 ystäväparin keskusteluja. Keskimäärin noin kymmenesosa keskusteluajasta kului siihen, että molemmat nauroivat. Luku koski tätä osallistujaryhmää, mutta havainnollistaa, kuinka paljon naurua tavalliseen yhdessäoloon voi mahtua.

Kaikki nauru ei ole samanlaista

UCL:n haastattelussa Scott erottaa keskusteluun liittyvän viestivän naurun hallitsemattomasta naurukohtauksesta. Jälkimmäisessä nauraminen voi jatkua, vaikka ihminen haluaisi jo lopettaa ja saada lauseensa sanottua.

Yksittäisestä naurahduksesta ei siksi voi päätellä tarkasti, mitä toinen ajattelee. Hän saattaa reagoida sanoihin, yhteiseen muistoon tai muiden nauruun.

Myöskään selityksen pyytäminen ei aina palauta alkuperäistä hetkeä. Kun retkikassien keskellä nauranut ystävä yrittää myöhemmin kertoa, mikä oli niin hauskaa, sanat voivat jäädä laihoiksi. Se, mikä nauratti, saattoi olla juuri tuo ihminen, tuossa tilanteessa ja samalla hetkellä muiden kanssa.