Suru ei katoa, mutta ilo voi palata: muistot alkavat vähitellen myös kantaa

Syvässä surussa tavallinen elämä voi aluksi tuntua käsittämättömältä. Ajan myötä surun rinnalle voi kuitenkin ilmestyä kiitollisuutta, lämpimiä muistoja ja jälleen aitoja ilon hetkiä.

Läheisen kuoleman jälkeen maailma jatkaa kulkuaan, vaikka surevasta voi tuntua, että kaiken pitäisi pysähtyä. Muut ihmiset syövät, nauravat ja hoitavat arkisia asioitaan samaan aikaan, kun oma elämä tuntuu jäätyneen paikalleen.

Kasvatustieteen tohtori Barbara A. Jaffe kuvaa Psychology Today -kirjoituksessaan viisi vuotta aiemmin kuolleen Marilynin menetystä. Marilyn oli hänelle sekä käly että läheisin ystävä.

Jaffen teksti on henkilökohtainen kokemuspuheenvuoro, ei yleispätevä kuvaus siitä, miten surun pitäisi edetä. Juuri siinä on sen keskeinen viesti: menetystä ei tarvitse käsitellä tietyn aikataulun tai valmiin vaihemallin mukaisesti.

Suru ja ilo voivat olla läsnä samaan aikaan

Jaffe kertoo tervehtivänsä Marilynia edelleen aamuisin, kun tietokoneen näytölle ilmestyy heidän yhteinen kuvansa. Rituaali ei poista kuoleman todellisuutta, mutta säilyttää suhteen osana jokapäiväistä elämää.

Muistot voivat ajan myötä muuttua pelkästä kivun lähteestä myös sisäiseksi tueksi. Sureva voi kuvitella, mitä läheinen olisi sanonut vaikeassa tilanteessa, tai huomata toimivansa tämän opettamalla tavalla.

Tämä ei tarkoita, että menetys olisi ratkaistu. Ilo ja suru eivät ole vastakohtia, joista vain toinen voi olla kerrallaan totta. Hyvä päivä voi sisältää ikävää, ja kipeä muisto voi samalla herättää kiitollisuutta yhteisestä ajasta.

Kirjoittaminen auttoi tekemään menetyksestä ymmärrettävämmän

Jaffelle kirjoittaminen on tapa jäsentää tunteita. Hän kuvaa kyynelten muuttuvan kirjaimiksi ja sanoiksi, vaikka mikään lause ei täysin tavoittaisi rakkauden ja menetyksen koko mittaa.

Aiemman kirjoituksen luettuaan eräs sureva otti Jaffeen yhteyttä. Lukija oli vaihtanut tekstissä Marilynin nimen oman menettämänsä läheisen nimeen ja palannut sanoihin päivittäin. Toisen ihmisen kokemus tarjosi hänelle kielen omalle surulleen.

Kirjoittaminen ei ole kaikille luonteva keino. Vastaavaa jäsentämistä voi tapahtua keskustelussa, musiikin, valokuvien, luonnossa liikkumisen tai pienen muistoperinteen kautta.

Hyväksyminen ei ole sama asia kuin unohtaminen

Marilyn puhui saattohoidossa kuolemasta ja hyväksymisestä. Jaffen oli vaikea kuulla sanoja, mutta kuunteleminen antoi tilaa myös heidän ystävyydestään koetulle ilolle ja kiitollisuudelle.

Hyväksymisellä ei tarkoiteta tapahtuneen pitämistä oikeudenmukaisena tai kivun lakkaamista. Se voi merkitä vähittäistä sopeutumista siihen, ettei läheinen palaa fyysisesti osaksi arkea.

Jos suru lamaannuttaa pitkäksi aikaa, arjesta selviytyminen ei onnistu tai mieleen tulee itsetuhoisia ajatuksia, apua kannattaa hakea terveydenhuollosta tai kriisipalveluista. Tuen pyytäminen ei vähennä suhteen merkitystä eikä kiirehdi surua väkisin ohi.

Jaffe päättää oman muistamisensa elämällä mahdollisimman täyttä elämää, koska uskoo Marilynin toivoneen sitä. Ilo ei korvaa menetettyä ihmistä, mutta se voi palata hänen muistonsa rinnalle.