NASAlla 27 vuotta työskennellyt astrofyysikko paljastaa: matematiikka ei sujunut koulussa

Astrofyysikko Michelle Thaller ei pitänyt itseään koulussa matemaattisena lahjakkuutena. Hän sai matematiikasta ja fysiikasta keskinkertaisia arvosanoja ja joutui yliopistossa täydentävälle matematiikan kurssille. Thallerin mukaan ratkaisevaa ei ollut nopea oppiminen vaan uteliaisuus, joka ei jättänyt häntä rauhaan.

Michelle Thaller työskenteli 27 vuotta NASAlla, väitteli astrofyysikoksi ja nousi Goddardin avaruuslentokeskuksen tiedeviestinnän apulaisjohtajaksi. Hänen uransa alku ei kuitenkaan näyttänyt sellaiselta kertomukselta, jossa matemaattinen erityislahjakkuus olisi tunnistettu jo koulunpenkillä.

Thaller kertoi kokemuksestaan StarTalk-ohjelman 21. heinäkuuta 2026 julkaistussa jaksossa. Neil deGrasse Tysonin ja koomikko Chuck Nicen vieraana ollut Thaller vastasi kuuntelijan kysymykseen siitä, millaisen viestin hän haluaisi antaa tieteestä kiinnostuneille tytöille.

Hänen vastauksensa oli suora: matematiikka ja fysiikka eivät auenneet hänelle nopeasti, eivätkä hänen arvosanansa näissä aineissa olleet erityisen hyviä.

”Olet jo oikeanlainen ihminen ryhtymään tutkijaksi”, Thaller sanoi.

Yliopisto ohjasi matematiikan tukikurssille

Thaller kertoi tulleensa julkisesta koulusta, jossa matematiikan opetusta oli ollut melko vähän. Kun hän aloitti yliopisto-opinnot, hänet sijoitettiin täydentävälle matematiikan kurssille.

Yhdysvaltalaisessa korkeakoulujärjestelmässä tällaisen remedial math -opetuksen tarkoituksena on vahvistaa niitä perustaitoja, joita varsinaisilla yliopistotason kursseilla tarvitaan. Se ei ole rangaistus, mutta opiskelijalle sijoitus voi tuntua vahvalta viestiltä siitä, ettei hän ole vielä samalla lähtöviivalla muiden kanssa.

Thaller alkoi epäillä, oliko hänellä astrofyysikolta vaadittavaa lahjakkuutta. Hän pohti pitkään, oliko hänen persoonallisuutensa vääränlainen tai oliko hän yksinkertaisesti liian vähän älykäs alalle.

Epävarmuutta lisäsi käsitys tieteentekijästä poikkeuksellisena nerona, joka ymmärtää vaikeat asiat lähes välittömästi. Thallerin oma kokemus ei vastannut tätä mielikuvaa.

Avaruus ei jättänyt häntä rauhaan

Vaikeuksista huolimatta Thaller ei luopunut tavoitteestaan. Hänen mukaansa avaruus ei yksinkertaisesti lähtenyt hänen mielestään, sillä kiinnostus aiheeseen oli niin voimakas.

”Olen todella iloinen, että jatkoin, vaikka ajattelin, ettei minulla vain ole tähän lahjoja”, hän sanoi StarTalkissa.

Uteliaisuus oli Thallerille tärkeämpi käyttövoima kuin kokemus synnynnäisestä osaamisesta. Hän ei väittänyt oppimisen olleen helppoa, vaan korosti jatkaneensa juuri siksi, että aihe merkitsi hänelle niin paljon.

Kiinnostus avaruuteen oli alkanut jo lapsena Wisconsinissa. NASA:n henkilöesittelyn mukaan Thaller vietti vapaa-aikaansa Milwaukeen julkisessa museossa ja kävi isänsä kanssa Yerkesin observatoriossa. Hänen äitinsä ei pystynyt muistamaan aikaa, jolloin tytär ei olisi ollut kiinnostunut auringosta ja tähdistä.

Myöhemmin Thaller opiskeli astrofyysikkaa Harvardin yliopistossa ja suoritti tohtorintutkinnon Georgia State Universityssä. Hän tutki muun muassa kaksoistähtiä ja työskenteli Kalifornian teknillisessä korkeakoulussa Spitzer-avaruusteleskoopin parissa.

Ura jatkui NASAn Goddardin avaruuslentokeskuksessa, jossa Thaller työskenteli tieteen ja tiedeviestinnän tehtävissä. Hän kertoi jääneensä eläkkeelle lokakuussa 2024.

Tiede on kuin uuden kielen oppimista

Thaller vertasi matematiikan ja luonnontieteiden opiskelua uuden kielen opettelemiseen. Harvalle sanotaan, ettei hän voisi koskaan oppia espanjaa, vaikka ensimmäiset sanat ja kielioppisäännöt tuntuisivat vaikeilta.

Kielen hallinta kasvaa vähitellen, kun sanoja, rakenteita ja käyttötapoja kertyy. Thallerin mukaan sama ajatus auttaa suhtautumaan myös tieteeseen: hitaampi alku ei vielä kerro, mihin opiskelija voi pitkäjänteisellä työllä päästä.

Vertaus ei tarkoita, että kaikki oppisivat samassa ajassa tai tarvitsisivat samanlaisia opetusmenetelmiä. Sen ydin on siinä, ettei ensimmäisten vaikeuksien perusteella kannata tehdä lopullista päätelmää omasta kyvykkyydestään.

Thaller painotti myös, etteivät kaikki tutkijat ole hyviä samoissa asioissa. Yksi hallitsee matemaattisen työskentelyn, toinen hahmottaa suuria kokonaisuuksia ja kolmas osaa selittää monimutkaiset löydöt ymmärrettävästi muille.

Nämä kyvyt eivät sulje toisiaan pois, mutta niitä ei myöskään tarvitse olla jokaisella täsmälleen samassa suhteessa. Tieteessä tarvitaan erilaisten vahvuuksien yhdistämistä aivan kuten monella muullakin alalla.

Koulu palkitsee usein nopeutta

Neil deGrasse Tyson täydensi Thallerin vastausta huomauttamalla, että koulussa nopeasti oppivia pidetään helposti älykkäimpinä. He ehtivät omaksua asian ennen koetta ja saavat siksi paremman arvosanan.

Tysonin mukaan tutkimustyössä ratkaisevampaa voi kuitenkin olla se, kuinka vahva motivaatio ihmisellä on lopulta oppia tarvitsemansa asiat. Kokeet mittaavat harvoin kunnianhimoa, kiinnostuksen sitkeyttä tai kykyä palata vaikean ongelman äärelle yhä uudelleen.

Hitaampi oppiminen ja kyvyttömyys eivät ole sama asia. Jos ymmärrys syntyy vasta kokeen jälkeen, arvosana voi jäädä heikoksi, vaikka opittu asia myöhemmin muodostuisi vahvaksi osaksi osaamista.

Tämä ei tee arvosanoista merkityksettömiä, sillä ne kertovat suoriutumisesta tietyssä tilanteessa ja tietyillä vaatimuksilla. Thallerin tarina osoittaa kuitenkin, etteivät ne yksin ennusta koko opiskelu- tai työuraa.

Neuvo oli suunnattu tytöille, mutta viesti ulottuu laajemmalle

Kuuntelijan kysymys koski erityisesti tyttöjä, jotka saattavat tulevaisuudessa työskennellä tieteen parissa. Thaller muistutti, ettei alalle pyrkivän tarvitse odottaa muuttuvansa jonkinlaiseksi ennalta määritellyksi tutkijatyypiksi.

Tyson kertoi tunnistavansa samankaltaisen haasteen mustana miehenä alalla, jolla tutut esikuvat eivät aina olleet näkyvissä. Kun ympärillä ei näe omankaltaisia ihmisiä, oma paikka voi tuntua epävarmalta silloinkin, kun kiinnostusta ja kykyä on.

Thallerin vastauksessa olennaista oli lupa edetä omista lähtökohdista. Tutkijan ei tarvitse olla nopein laskija tai jokaisen oppitunnin varmin vastaaja, jos hän löytää oman vahvuutensa ja on valmis tekemään työn sen kehittämiseksi.

Thaller on puhunut epävarmuudestaan aiemminkin

StarTalk-jakson kertomus ei ollut ensimmäinen kerta, kun Thaller kuvasi opiskeluaikojaan tällä tavoin. NASA:n omassa henkilöesittelyssä hän kertoi tunteneensa olonsa eksyneeksi suurimman osan muodollisista opinnoistaan.

Hän vitsaili, ettei olisi ehkä läpäissyt yhtäkään kurssia ilman osittaisista vastauksista annettuja pisteitä. Samalla hän arvosteli opetustapaa, jossa opiskelija jätetään helposti selvittämään vaikeat asiat yksin.

Thallerin uratarina ei siten ole väite siitä, että vaikeudet katoaisivat pelkällä myönteisellä ajattelulla. Hän joutui täydentämään osaamistaan, jatkamaan epävarmuudesta huolimatta ja opiskelemaan pitkälle ennen astrofyysikon uraa.

Juuri siksi hänen viestinsä on uskottava. Tieteellisen uran alku ei aina näytä menestystarinalta sillä hetkellä, kun sitä eletään. Jos kiinnostus säilyy, hidas alku voi olla vasta ensimmäinen vaihe eikä lopullinen arvio siitä, mihin ihminen pystyy.