Alex Honnold paljastaa, miten hän hallitsee pelkoa hengenvaarallisilla kallioilla

Alex Honnold on kiivennyt lähes kilometrin korkuisen kallioseinämän ilman köyttä tai turvavarusteita. Maailmankuulun kiipeilijän mukaan hänen rauhallisuutensa ei kuitenkaan perustu pelon puuttumiseen, vaan vuosien aikana rakennettuun osaamiseen ja tarkkaan riskien arviointiin.

Alex Honnold tunnetaan suorituksista, joissa yksikin virhe voisi johtaa kuolemaan. Hän nousi maailmanlaajuiseen julkisuuteen kiivettyään Yosemiten kansallispuistossa sijaitsevan El Capitanin seinämän ilman köyttä tai muita putoamiselta suojaavia varusteita.

Vuoden 2018 Oscar-palkittu dokumenttielokuva Free Solo seurasi Honnoldin valmistautumista historialliseen nousuun. Elokuvan perusteella hänestä saattoi muodostua kuva miehenä, joka ei yksinkertaisesti tunne pelkoa samalla tavalla kuin muut.

StarTalk-ohjelmassa Neil deGrasse Tysonin, Chuck Nicen ja Gary O'Reillyn haastateltavana oleva Honnold korjaa tätä käsitystä. Hän ei kiistä vaaran aiheuttamaa pelkoa, vaan kertoo oppineensa käsittelemään sitä valmistautumisen ja kokemuksen avulla.

Honnold ei väitä olevansa peloton

Honnoldilta kysytään usein, pelkääkö hän korkeita paikkoja. Kiipeilijän vastaus osoittaa, että korkealla oleminen ja putoamisen pelkääminen ovat kaksi eri asiaa.

Hän viihtyy korkeuksissa, mutta ei suhtaudu mahdolliseen kuolemaan välinpitämättömästi.

”Pelkään putoavani kuolemaani, mikä on mielestäni täysin perusteltua”, Honnold sanoo.

Hänen mukaansa pelko muuttuu ongelmaksi erityisesti silloin, kun ihminen ei tunne tilannetta tai ei luota omiin kykyihinsä. Kun kiipeilijä tietää tarkasti, mitä hänen on tehtävä seuraavaksi, epävarmuudelle jää vähemmän tilaa.

El Capitanin nousu vaati vuosien valmistautumisen

Honnold ei lähtenyt kiipeämään El Capitania ilman köyttä hetken mielijohteesta. Hän oli harjoitellut kallioseinämällä useita kertoja turvavarusteiden kanssa ja tutustunut nousureitin jokaiseen haastavaan kohtaan.

Hän opetteli liikkeet, jalkojen paikat ja käsillä käytettävät otteet niin tarkasti, ettei seinämällä tarvinnut ryhtyä improvisoimaan. Suorituksen aikana hänen piti pystyä luottamaan siihen, että keho tiesi, mitä tehdä.

Honnoldin ajattelussa perusteellinen valmistautuminen pienentää sekä todellista riskiä että koettua pelkoa. Vaikka seuraukset olisivat vakavia, tehtävän ei pitäisi tuntua hallitsemattomalta.

Tässä on myös olennainen ero uhkarohkeuden ja harkitun riskinoton välillä. Uhkarohkea ihminen saattaa toimia ymmärtämättä vaaraa. Honnold puolestaan käyttää huomattavan paljon aikaa sen arvioimiseen, ovatko olosuhteet, taidot ja valmistautuminen riittävällä tasolla.

Mukavuusaluetta voi laajentaa vähitellen

Honnoldin mukaan ihminen voi totuttautua vaikeisiin ja pelottaviin tilanteisiin asteittain. Kiipeilijä ei aloita kaikkein korkeimmasta seinämästä, vaan etenee helpommista ja turvallisemmista tehtävistä vaativampiin.

Jokainen onnistunut kokemus laajentaa hieman sitä aluetta, jolla ihminen tuntee hallitsevansa tilanteen. Aiemmin pelottavalta tuntunut tehtävä voi muuttua normaaliksi, kun sen on tehnyt riittävän monta kertaa.

Samaa periaatetta voidaan soveltaa myös arjessa. Esiintymistä jännittävä ihminen voi aloittaa puhumalla pienelle ryhmälle. Lentämistä pelkäävä voi ensin tutustua lentämisen vaiheisiin ja harjoitella rauhoittumista ilman, että tavoitteeksi asetetaan välittömästi pitkä mannertenvälinen lento.

Tarkoituksena ei ole pakottaa itseään suoraan pahimpaan mahdolliseen tilanteeseen. Hallittu eteneminen opettaa aivoille, ettei jokainen epämukavuuden tunne merkitse todellista vaaraa.

Aivokuva herätti kysymyksiä Honnoldin pelkoreaktiosta

Honnoldin aivoja on tutkittu magneettikuvauksella. Hänen mantelitumakkeensa reaktio voimakkaisiin ärsykkeisiin vaikutti mittauksessa tavallista vaimeammalta.

Mantelitumake eli amygdala osallistuu muun muassa uhkien tunnistamiseen ja pelkoreaktioiden käynnistämiseen. Löydös johti pohdintaan siitä, ovatko Honnoldin aivot luonnostaan poikkeukselliset.

Honnold itse suhtautuu selitykseen varovaisesti. Hänen mukaansa vuosikymmenten kiipeily ja jatkuva altistuminen voimakkaille tilanteille ovat voineet muuttaa tapaa, jolla hänen aivonsa reagoivat.

Kyse ei siten välttämättä ole siitä, että hän olisi syntynyt täysin erilaiseksi. Harjoittelu on voinut totuttaa hänen hermostonsa ärsykkeisiin, jotka aiheuttaisivat kokemattomalle ihmiselle erittäin voimakkaan hälytysreaktion.

Kaikki pelot eivät synny samalla tavalla

Ohjelmassa vierailee myös neurotieteilijä ja kliininen psykologi Heather Berlin. Hän selittää, että osa peloista omaksutaan helpommin kuin toiset.

Ihminen voi esimerkiksi oppia pelkäämään nopeasti käärmeitä, hämähäkkejä tai korkeita paikkoja. Tällaiset uhat ovat olleet ihmisen kehityshistorian aikana merkityksellisiä selviytymisen kannalta.

Sen sijaan nykyaikaiset vaarat, kuten sähköpistorasiat tai liikenne, eivät välttämättä herätä automaattisesti yhtä vahvaa vaistomaista reaktiota. Niiden vaarallisuus täytyy usein oppia tietoisesti.

Berlinin mukaan pelko on pohjimmiltaan hyödyllinen järjestelmä. Se auttaa ihmistä välttämään tilanteita, joissa tämä saattaisi loukkaantua tai kuolla. Ongelmia syntyy, jos hälytys käynnistyy tilanteissa, joissa todellinen vaara on hyvin pieni.

Pelon tunne ei aina kerro todellisesta riskistä

Voimakas tunne voi saada vaaran näyttämään suuremmalta kuin se todellisuudessa on. Sydän hakkaa, hengitys kiihtyy ja lihakset jännittyvät. Keho valmistautuu toimimaan, vaikka ihminen olisi objektiivisesti turvassa.

Toisaalta vaarallinen toiminta ei aina tunnu pelottavalta. Tuttuun riskiin voi tottua niin perusteellisesti, ettei ihminen enää huomaa toimivansa vastuuttomasti.

Siksi Honnold ei pidä omaa tunnetilaansa ainoana turvallisuuden mittarina. Kiipeilyreitin vaikeus, sää, kallion kunto ja oma fyysinen suorituskyky täytyy arvioida erikseen.

Rauhallisuus ei vielä tarkoita, että toiminta olisi turvallista. Vastaavasti pelko ei aina tarkoita, että toiminta pitäisi jättää tekemättä.

Pelkoa voi harjoitella pienillä riskeillä

Berlin nostaa esiin asteittaisen altistumisen, jota käytetään myös erilaisten pelkojen ja fobioiden hoidossa. Ihminen kohtaa pelkoa aiheuttavan asian pieninä ja hallittavina annoksina.

Kun mitään vakavaa ei tapahdu, aivot voivat vähitellen oppia uuden yhteyden. Aiemmin automaattisesti vaaralliseksi tulkittu tilanne ei enää käynnistä yhtä voimakasta reaktiota.

Harjoittelussa voidaan hyödyntää myös ajatusten uudelleenmuotoilua. Jännityksen aiheuttamia kehon tuntemuksia ei tarvitse tulkita merkiksi epäonnistumisesta. Ne voivat kertoa siitä, että keho valmistautuu tärkeään suoritukseen.

Berlin suosittelee ottamaan pieniä riskejä, jotka haastavat mutta eivät lamaannuta. Tavoitteena ei ole poistaa kaikkia pelkoja, vaan parantaa kykyä toimia niiden läsnä ollessa.

Liiallinen valmistautuminenkin voi muodostua esteeksi

Huolellinen harjoittelu on Honnoldin menestyksen keskeinen osa, mutta valmistautumisessa on löydettävä tasapaino. Jossakin vaiheessa suunnittelu voi muuttua keinoksi lykätä toimimista loputtomasti.

Täydellistä varmuutta ei useimmissa elämäntilanteissa voi saavuttaa. Ihminen joutuu hyväksymään, että kaikkea ei voi ennakoida tai hallita.

StarTalkin keskustelussa esiin nousee ajatus irti päästämisestä. Se ei tarkoita kallio-otteesta irrottamista, vaan yrityksestä hallita jokaista mahdollista lopputulosta luopumista.

Kun tarvittava työ on tehty, jäljelle jää päätös toimia. Pelon täydellistä katoamista odottava voi joutua odottamaan ikuisesti.

Honnoldin tavoitteena ei ole kuoleman uhmaaminen

Ulkopuolisesta Honnoldin kiipeily saattaa näyttää kuoleman haastamiselta. Hän itse suhtautuu suorituksiinsa kuitenkin enemmän teknisinä ongelmina, jotka pitää ratkaista mahdollisimman hyvin.

Hänen tavoitteenaan ei ole kokea mahdollisimman voimakasta adrenaliiniryöppyä. Päinvastoin onnistunut nousu on sellainen, jossa tilanne tuntuu valmistautumisen ansiosta rauhalliselta ja hallitulta.

Honnold ei myöskään kehota muita jäljittelemään hänen suorituksiaan. Ilman vuosien kokemusta ja tarkkaa valmistautumista vastaava kiipeily olisi äärimmäisen vaarallista.

Pelon hallitseminen ei tarkoita sen tuhoamista

Honnoldin ja Berlinin näkemyksissä toistuu sama perusajatus: rohkeus ei tarkoita pelon täydellistä puuttumista.

Hyödyllinen pelko kiinnittää huomion riskiin ja kannustaa valmistautumaan. Sen kuunteleminen voi pelastaa ihmisen vakavalta virheeltä. Samalla on tärkeää pystyä tunnistamaan tilanteet, joissa pelko rajoittaa elämää ilman todellista syytä.

Pelon hallinta syntyy kokemuksesta, pienistä harjoituksista ja kyvystä arvioida tilannetta mahdollisimman realistisesti. Ihmisen ei tarvitse muuttua Alex Honnoldiksi hyödyntääkseen samoja periaatteita.

Useimmille rohkea teko voi olla paljon arkisempi: vaikean keskustelun aloittaminen, uuden taidon kokeileminen tai astuminen tilanteeseen, jossa epäonnistuminen on mahdollista.

Ratkaisevaa ei ole se, tuntuuko pelkoa. Olennaisempaa on, pystyykö ihminen toimimaan harkitusti siitä huolimatta.