Viihteelle lähteminen ei ole parisuhteessa ongelma. Ongelma syntyy silloin, jos toisen vapaus rakentuu toistuvasti sen varaan, että toinen jää kotiin kannattelemaan arkea.

Monessa perheessä viikonloput voivat näyttää ulospäin tasaisilta, mutta kodin sisällä vastuu ei jakaudu tasaisesti. Toinen lähtee kavereiden kanssa ulos, harrastukseen, tapahtumaan tai "vähän tuulettumaan". Toinen jää kotiin lasten, iltapalan, pesujen, nukkumaanmenon ja seuraavan aamun kanssa.

Yksittäinen meno ei vielä kerro mitään. Jokainen tarvitsee omaa aikaa. Mutta jos kuvio toistuu aina samalla tavalla, kyse ei ole enää vain viikonloppusuunnitelmista. Kyse on siitä, kuka perheessä saa olla vapaa ja kenen vastuulla on varmistaa, että muiden vapaus on mahdollista.

1. Oma aika ei ole ongelma, epätasapaino on

Parisuhteessa molemmilla pitäisi olla lupa nähdä ystäviä, harrastaa, levätä ja irrottautua arjesta. Vanhemmuus ei tarkoita sitä, että elämä kodin ulkopuolella loppuu.

Mutta jos vain toinen käyttää tämän oikeuden säännöllisesti ja toinen jää aina kotiin, asetelma muuttuu raskaaksi.

Silloin kysymys ei ole: saako vanhempi lähteä ulos?

Tärkeämpi kysymys on: saavatko molemmat vanhemmat joskus saman mahdollisuuden?

Jos vastaus on ei, kyse ei ole enää vain menosta. Kyse on perheen sisäisestä työnjaosta.

2. "Minä vain käyn nopeasti" voi tarkoittaa toiselle koko iltaa

Lähtijälle oma meno voi tuntua pieneltä irtiotolta. Kotona jäävälle se voi tarkoittaa monta tuntia yksin lasten kanssa.

Erityisesti pienten lasten kanssa ilta ei ole vain olemista. Se voi olla kiukkua, ruokaa, sotkua, neuvottelua, peseytymistä, iltasatua, heräilyä ja loputonta valppautta.

Jos toinen lähtee "vähän käymään", mutta palaa vasta yöllä tai seuraavana aamupäivänä väsyneenä, kotona ollut puoliso kantaa usein myös seuraavan päivän seuraukset.

Silloin yhden ihmisen hauska ilta voi muuttua toisen kahden päivän kuormaksi.

3. Kotona jäävä puoliso ei ole automaattinen varajärjestelmä

Yksi parisuhteen vaarallisista oletuksista on ajatus, että puoliso kyllä hoitaa.

Hän kyllä pärjää. Hän kyllä ymmärtää. Hän kyllä jää kotiin. Hän kyllä nousee aamulla lasten kanssa. Hän kyllä ottaa kopin, jos suunnitelmat venyvät.

Tämä voi kuulostaa luottamukselta, mutta käytännössä se voi olla toisen ajan ja jaksamisen pitämistä itsestäänselvyytenä.

Puoliso ei ole päivystävä varajärjestelmä, jonka tehtävä on mahdollistaa toisen spontaanius. Hän on toinen vanhempi, jolla on yhtä lailla oikeus lepoon, hauskuuteen ja omaan elämään.

4. Lastenhoito ei ole "auttamista"

Jos toinen sanoo "voin auttaa lasten kanssa, että pääset joskus menemään", lauseessa on jo pieni ongelma.

Omat lapset eivät ole toisen vanhemman projekti, jossa toinen käy auttamassa. Lastenhoito on molempien vastuuta.

Siksi on eri asia sanoa "autan sinua lasten kanssa" kuin "sovitaan, miten jaetaan viikonloppu niin, että molemmat saavat hengähdystauon".

Ensimmäinen kuulostaa palvelukselta. Toinen kuulostaa kumppanuudelta.

5. Radalle lähteminen voi paljastaa piilevän eriarvoisuuden

Monessa suhteessa ongelma ei näy arkena yhtä selvästi, koska viikko pyörii rutiinilla. Mutta viikonloppuna asetelma paljastuu.

Kuka ilmoittaa menonsa?
Kuka kysyy, sopiiko se?
Kuka olettaa, että toinen järjestää lastenhoidon?
Kuka saa palautua?
Kuka kantaa seuraavan aamun?

Jos vastaus on joka kerta sama, kuvio ei ole sattumaa. Se on parisuhteen hiljainen järjestelmä.

Ja jos järjestelmä hyödyttää aina samaa ihmistä, toisen katkeruus ei ole "turhaa nalkutusta". Se on ymmärrettävä reaktio epäreiluun asetelmaan.

6. "Tarvitsen omaa aikaa" ei saa tarkoittaa "sinä et tarvitse"

Oma aika on oikeutettu tarve. Vanhemmuus voi olla intensiivistä, ja jokainen tarvitsee hetkiä, jolloin ei ole jatkuvasti vastuussa.

Mutta omaa aikaa ei voi perustella tavalla, joka mitätöi puolison tarpeet.

Jos toinen sanoo tarvitsevansa taukoa, kannattaa kysyä myös: milloin toinen sai viimeksi tauon?

Jos toinen pääsee säännöllisesti ulos ja toinen ei, asiaa ei korjaa se, että lähtijällä oli "rankka viikko". Todennäköisesti myös kotiin jääneellä oli.

7. Toistuva sivuuttaminen muuttuu nopeasti yksinäisyydeksi

Kotona oleva puoliso ei välttämättä suutu vain yhdestä illasta. Hän suuttuu siitä, että häntä ei huomioida suunnittelussa.

Hänelle ei ehkä kysytä, jaksaako hän. Hänelle ei ehkä tarjota vastavuoroista vapaailtaa. Hänen mahdollisuutensa levätä riippuu siitä, mitä toiselta jää yli.

Silloin parisuhteeseen voi hiipiä tunne, että toinen elää omaa elämäänsä ja toinen ylläpitää perheen perustoimintoja.

Se on yksinäistä. Eikä yksinäisyys parisuhteessa synny aina rakkauden puutteesta. Se voi syntyä myös jatkuvasta epätasaisesta vastuusta.

8. Reiluus vaatii ennakointia, ei viime hetken ilmoituksia

Jos perheessä on lapsia, omat menot kannattaa sopia, ei vain ilmoittaa.

"Minä menen lauantaina" kuulostaa aivan erilaiselta kuin "olisiko sinulle ok, jos menisin lauantaina, ja sovitaan samalla sinulle oma vapaa hetki?"

Ensimmäinen siirtää vastuun toiselle. Toinen tunnistaa, että viikonloppu on yhteinen resurssi.

Hyvä parisuhde ei vaadi sitä, että kaikki menot hyväksytetään kuin virastossa. Mutta se vaatii sen, että toisen aikaa ei käsitellä automaattisesti omien suunnitelmien jatkeena.

9. Vastavuoroisuus näkyy seuraavana aamuna

Jos toinen on ollut ulkona, seuraava aamu kertoo paljon.

Nouseeko hän silti lasten kanssa? Antaako hän kotiin jääneelle mahdollisuuden levätä? Kysyykö hän, miten ilta meni? Vai jääkö hän itse toipumaan, jolloin puoliso hoitaa ensin illan ja sitten aamun?

Moni epäreiluus ei synny itse menosta, vaan jälkihoidosta. Jos lähteminen tarkoittaa sitä, että vastuu kasautuu toiselle sekä ennen että jälkeen, kuvio alkaa kuluttaa suhdetta.

Vapaa ilta ei saisi muuttua perheen sisäiseksi velaksi, jonka toinen maksaa.

10. Keskustelu kannattaa käydä ennen kuin katkeruus kasvaa

Tällaisista asioista on helpompi puhua ennen kuin ne muuttuvat räjähdykseksi.

Hyvä aloitus ei välttämättä ole "sinä et koskaan tee mitään", vaikka tunne olisi ymmärrettävä. Rakentavampi voi olla: "Minusta tuntuu, että viikonloppujen vastuu jää usein minulle. Tarvitsen, että jaamme vapaan ja lastenhoidon selkeämmin."

Keskustelun ydin ei ole toisen menojen kieltäminen. Ydin on se, että molempien elämä on yhtä arvokasta.

Reilu parisuhde ei rakennu oletuksille

Jos puolisosi on aina se, joka jää kotiin lasten kanssa, kun sinä lähdet radalle, pysähtyminen voi olla paikallaan.

Ei siksi, että ulos lähteminen olisi väärin. Vaan siksi, että parisuhteessa pitäisi huomata, kuka mahdollistaa kenenkin vapauden.

Lopulta kyse on melko yksinkertaisesta asiasta: jos perheessä on kaksi vanhempaa, kummankaan oma aika ei saisi olla oletus ja toisen oma aika poikkeus.

Reiluus ei tarkoita täydellistä tasajakoa joka viikonloppu. Se tarkoittaa, että molemmat tulevat nähdyiksi, molemmat saavat levätä ja molempien vapaus otetaan yhtä vakavasti.