Kesän kynnyksellä Love For The Streets -albuminsa julkaissut
brightboy käväisi keikalla Tampereella ja olikin syytä
törmätä rumpali Eero Alasuutariin. Kyseessä on kohtuullisen
tuore yhtye, joka startattiin Eeron ja laulaja Antti Westmanin
kanssa vuonna 2004.
- Kokoonpano vakiintui
2005 keväällä, ennen sitä ei ollut vielä kosketinsoittajaa, Eero kertoo.
Esittelen Eerolle paria printattua paperia, joissa
on hauskat nettilöydöt, joissa Brightboy-nimeä käytetään
yhdysvaltalaisissa työkalukomponenteissa ja vieläpä lähes samanlaisella
logolla. Eero on tehnyt Googlen kautta samanlaisia löytöjä, mutta
yhtyeen nimeksi brightboy (nimenomaan pienellä kirjoitettuna)
päätyi ihan sattumalta kuten niin usein musiikkialalla.
- Oltiin junamatkalla Antin kanssa
ja siinä tuli Saunakallio-niminen
paikka ja kysyin Antilta, että ollaanko vielä Vantaalla. Se oli, että ei vitun välkky poika
ja siitä mä väänsin, että brightboy. Oltiin mietitty nimeä jo jonkin aikaa ja oli oikeestaan
ihan sama, mikä siitä tulee, Eero naurahtaa.
Asko Kallonen herätti ennakkoluuloja
Yhtye sai ensimmäistä kertaa kansallista mainetta YleXillä, jossa Yeah Yeah No No
-demo pääsi soittoon.
- Näkyvyyden ja kuuluvuuden kannalta oli tärkeää, sitä kanavaa kuuntelee niin moni.
Ei sitä välttämättä kuullessaan heti rekisteröi, että mikä tää on, mutta myöhemmin, kun
se tulee vastaan, niin voi miettiä, että "hei mä oon kuullut tän".
Levytyssopimuksen kannalta soitolla ei lopulta ollut juuri merkitystä, vaan
brightboy jatkoi demo-pommitustaan levy-yhtiöihin, joista lopulta
Asko Kallosen ja Niko Nordströmin Helsinki Music Company
sai yhtyeen omakseen.
- Ne puhu meidät hyvin ympäri. Idolsin takia meillä oli Asko Kallosta vastaan
aivan käsittämättömät ennakkoasenteet, kun mentiin ekaan tapaamiseen, mutta se
osoittautui aivan peilikuvaksi ennakkoasenteisiin nähden.
Rento ja asiallinen tyyppi ja niillä oli hyvä suunnitelma siitä, miten tätä juttua
kannattaa tehdä, Eero kehuu.
Täysin kotimainen levy-yhtiö on enemmän miehen mieleen
kuin raskaampi monikansallinen yhtiö.
- HMC toimii tehokkaammin, monikansallisissa on
niin paljon käsiä välissä ja liikkeet on hitaampia.
Vanity Fairin kosketinsoitinmelodia hämmentää
Love For The Streets on saanut hyvän vastaanoton muuallakin kuin
Findance.comissa ja miekkonen puhkuukin tyytyväisyyttä.
Eero ei kuitenkaan osaa analysoida tuotostaan sen kummemmin.
- Itsellä ei ole oikein mitään
perspektiiviä siihen levyyn, kun työstöprosessia on seurannut
jokaisen biisin alusta ihan loppuun. Se on mulle vaan kasa biisejä.
Tyytyväinen olen tietysti, että tuli tehtyä ja julkaistua, ja
että se on saanut hyvän vastaanoton.
Ensimmäisen singlen tuottajan
Antto Tuomaisen kautta huomaamme, että sekä allekirjoittaneen
että Eeron juuret ovat Pirkkalassa, tosin viiden vuoden ikäerolla
varustettuna. Itseäni kiinnosti kuitenkin luonnollisesti, miksei
yläasteen rinnakkaisluokkalainen Antto Tuomainen tuottanut lopulta
koko levyä, vaan pesti meni Pekka Laineelle.
- Maantieteellisten seikkojen ja
aikataulujen takia, ei sen kummempaa.
1989 oli helppo valinta singleksi, mutta
Vanity Fairin kanssa väännettiin kevyesti kättä toisen biisin kanssa.
- Vanity Fair on saletti
mielipiteiden jakaja, mutta se on toiminut hyvin.
1989 kosiskelee laajempaa kuulijakuntaa. Vanity Fairista ei juuri
ei paljon välimuotoja kuulu, se on joko ihan vitun raivostuttava tai
tai sitten siitä tykkää.
Mielipiteitä jakaa erityisesti Vanity Fairin
nasevan kankea kosketinsoitinmelodia.
- Sitä on tehdessä naurettu, se on
niin hauskankuuloinen. Ärsyttävän hauskankuuloinen, Eero hymähtää.
Tällainen kosketinsoitinmelodia on kuitenkin
paljon normaalimpaa tavaraa dance-puolella ja jopa biografiassa
kerrotaan yhtyeen vaikutteiden ulottuvan jopa "tökeröön eurohumppaan".
Allekirjoittanut ei kuitenkaan suostu täysin myöntämään samaan sanapariin
tökeröä ja eurohumppaa, tosin hymy huulessa. Eero tunnustaakin, että aikakaudelta
löytyy myös hyviä juttuja.
- Reel 2 Real, SNAP! ja
kaikki nää toimii kuin junan vessa
ja esimerkiksi levyllä oleva house-pianojutut (My Curfew).
Sehän on autenttinen pianomoduli, se, jolla ysärilläkin on tehty, Eero hymistelee.
Biisi-ideoista ei pulaa
Brightboyn biisien muodostus jää lähinnä sanoituksia tehtailevan
Alasuutarin ja sävellyksiä puuhaavan Westmanin harteille.
- Mä teen sanoja valmiiksi ja
lähetän niitä Antille maililla tai annan paperilla
ja se alkaa sovittaa niitä biisirunkoihin. Tai sitten istutaan yhdessä iltaa
ja kirjotetaan niiden biisirunkojen päälle.
Pirkkala-yhteyden kautta selvinneen Eeron iän
takia jää pohtimaan, että miehen sanoittama 1989 ei
taida aivan kertoa viisivuotiaasta pikkumiehestä.
- Se on vain puhtaasti tarina,
jossa on vaikutteita ja inspiraationlähteitä siellä täällä.
Silloin on ollut monta murroskohtaa (Berliinin muuri murtui) ja siinä on sellaista
rappioromantiikkaa.
Vanha Soundi-lehden haastattelu paljasti, että
yhtye tekee kiivasta tahtia uusia biisejä, jopa kymmeneen biisirunkoon
kuukaudessa. Tahti on pysynyt kovana, mitä nyt keikkailu rajoittaa
jonkin verran.
- Tokalle
levyllekin on olemassa jo viisi-kuusi semivalmista juttua.
Levyn valmistumisvaiheessa kiellettiin itseämme tekemästä mitään uutta, koska
se olis varmaan alkanu harmittaa. This Town (Is Getting Small For Me)
tehtiin kahdet treenit ennen äänityksiä, se on levyn uusin biisi.
Äänityksien jälkeen ollaan kyllä alettu taas kasaamaan uusia biisejä.
Antti Niemelä 13.07.2006
