The Game

The Game on hip hopin viimeisin paha poika - vai onko sittenkään?

The Game on myöhässä. Hän on lentänyt Suomeen Hollannista vasta parisen tuntia sitten ja on managerinsa mukaan ”väsynyt”. Levy-yhtiön ilmoittamasta haastatteluaikataulusta on jouduttu luopumaan heti paikalle saavuttuani ja haastattelun toteutuminen alkaa näyttää sitä epävarmemmalta mitä pidempään odotus jatkuu.
Lähes parin tunnin odotuksen jälkeen tähti kuitenkin saapuu paikalle. Hänellä ei ole mukanaan rappareille ominaista saattuetta, vaan paikalla ovat miehen itsensä lisäksi ainoastaan hänen managerinsa ja kaiken videokameralle tallentava musta nuorukainen. The Game on sonnustautunut ylikokoiseen Tupac-T-paitaan ja löysiin farkkuihin; hänellä ei ole yllään koruja, eivätkä hänen vaatteitaan korista kaupunkimuotimerkkien räikeät logot. (Hän itse kommentoi asiaa myöhemmin sanomalla: ”Mä olen edelleen rento, edelleen tavallinen; ei mulla ole nytkään päällä mitään helvetin blingiä”.) Toisaalta hän toteuttaa jo debyyttialbuminsa, The Documentaryn, kansilehdykässä lähes kaikki rap-kliseet tunnollisesti: kuvista löytyy platinaketjuja, aseita, huumeita ja kiilteleviä vanteita. Kyseessä on ristiriita, joka enemmän tai vähemmän määrittelee miehen, jonka tunnemme The Gamena.

Alkuvaiheet

Jayceon Taylor syntyi 25 vuotta sitten Los Angelesin pahamaineisella Comptonin alueella, jonka jengikulttuurin piinnyttämän maailman NWA työsti 90-luvun alussa levymuotoon, tullen samalla synnyttäneeksi gangsta rapin. Nuori Jayceon olisi voinut syntyä helpompiinkin olosuhteisiin. Hänen äitinsä kuului Crips-jengin Hoover-jaokseen ja isänsä puolestaan oli Nutty Block Crip. Kun Taylor oli 7-vuotias, jo ennestään rakoillut perhe repesi kappaleiksi, kun hänen vanhempi sisarensa syytti isää seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Sosiaaliviranomaiset sijoittivat seuranneessa kaaoksessa Jayceonin kasvatuskotiin, jossa hän eli kymmenen muun lapsen kanssa elämänsä seuraavat kuusi vuotta.
     Ikään kuin tässä ei olisi ollut tarpeeksi, 13-vuotiaana Jayceon todisti Nutty Blockeihin kuuluneen veljensä Jevonin kuolevan ampumahaavoihin sairaalassa. Se oli tarpeeksi. Taylor meni omien sanojensa mukaan täysin raiteiltaan: hän alkoi pyöriä toisessa jengissä, Cedar Block Piru Bloodsissa, johon toinen vanhempi veli, Big Fase 100, oli hänet tutustuttanut. Millään ei tuntunut olevan mitään väliä, ja Jayceon alkoi myydä huumeita ja varastettua tavaraa sekä osallistua jengin toimintaan.
    Samassa rytäkässä hän ehti heittämään roskakoriin haaveensa koripalloammattilaisuudesta. Taylor pelasi samassa Compton High’n joukkueessa tulevan NBA-tähti Baron Davisin kanssa, ja onnistui saamaan täyden koripallostipendin Washington Staten yliopistoon. Katujen kutsu osoittautui kuitenkin liian voimakkaaksi: Taylor oli takaisin Comptonissa, ennen kuin kausi oli edes ehtinyt alkaa.
     - Mä olen ystävistäni varmaan ainoa, joka ei toteuttanut unelmaansa, koska mä halusin jostain helvetin syystä ruveta huumekauppiaaksi. Mä en tajua tätä skeidaa itsekään, hän sanoo nyt koripallourastaan, äänessään sekoitus naurua ja katumusta.
     - Mä potkin itseäni perseelle joka päivä, sillä mä olisin valmis luopumaan hip hopista milloin tahansa, jos saisin pelata NBA:ssa, hän lisää.
     Jengivuosina hip hop ei kuitenkaan ollut vielä olennainen osa Taylorin elämää. Vasta vuonna 2001 asiat muuttuivat lopullisesti. Kyseisen vuoden lokakuussa Tayloria ammuttiin .45-millimetrisellä käsiaseella viisi kertaa huumeista syntyneen selkkauksen aikana. Hän vietti seuraavat kaksi päivää koomassa sairaalassa. Nyt tapauksesta on tullut jo hip hop –mytologiaa, jota Taylor mielellään show-miehenä ruokkii, joten ei ole aivan selvää, kuinka lähellä kuolemaa hän lopulta kävi. Oli kyseessä sitten ihmeparantuminen tai ei, varmaa on, että päästyään sairaalasta Taylor päätti muuttaa elämänsä suunnan. Toipilaana vietettyjen kuukausien aikana hän harjoitteli lähes metodisesti rappaamaan kuuntelemalla genren moderneja klassikoita Nasista 2Paciin.

Menestys odottaa

Harjoittelu kannatti: vain joitakin kuukausia ampumisvälikohtauksen jälkeen Taylorin mix tape ajautui tuottajalegenda Dr. Dren käsiin, joka tarinan mukaan käski lakeijansa ottamaan yhteyttä tulokkaaseen kuunneltuaan ainoastaan yhden kappaleen. The Game oli syntynyt ja loppu on historiaa. Taylorin mukaan hän tiesi menestyksen odottavan heti päästyään Dr. Dren suojiin.
     - Dr. Dre voisi sylkeä, jauhaa ja paskantaa levyllä ja se myisi silti viisinkertaista platinaa. Dre on selkeästi paras tuottaja hip hopin historiassa ja työskenteleminen hänen kanssaan oli suorastaan kaunis tilaisuus, jonka mä hyödynsin. Dre antoi mulle mahdollisuuden tehdä ja sanoa mitä mä halusin ja kertoa mun tarinan maailmalle, ja koko hommasta tuli menestys, juuri niin kuin me ajateltiinkin, hän luettelee pysähtymättä haukkaamaan henkeä välissä.
     Menestyksestä puhuminen ei ole tässä tapauksessa liioiteltua. Debyyttialbumi The Documentary nousi ilmestyessään suoraan Yhdysvaltain listaykköseksi ja sitä on tähän mennessä myyty rapparin synnyinmaassa lähes kaksi miljoonaa kappaletta. Lisäksi Game on ylivoimaisesti tämän vuoden kohutuin hip hop –tulokas, jonka naama oli koristanut useiden lehtien kansia jo ennen albumin ilmestymistä; miehestä kirjoitetuista palstamillimetreistä voisi luultavasti kasata sillan kuuhun.
     Suomi on kuitenkin ollut yllättäen täysin välinpitämätön rap-sensaatiota kohtaan. The Documentary ei ole edes käväissyt virallisella albumilistalla ja nopea otos ystävistäni panee olettamaan, että suurin osa suomalaisista ei ole kuullut koko miehestä. Mikään ei kuitenkaan viittaa tähän, kun artisti nousee illalla lavalle Nosturissa: show on loppuunmyyty ja yleisö tuntee sankarinsa musiikin sanasta sanaan.
     Kysyttäessä, tunteeko hän koskaan olevansa pyörällä päästään nopean menestyksen takia, hän vastaa itselleen tyypillisesti, vakuuttaen polveilevaan mutta pokerinaamaiseen tyyliinsä poikkeavansa muista rappareista, olevansa edelleen tavallinen ja rento kaveri. Hieman pidemmällä vastauksessaan hän antaa kuitenkin suojauksensa laskea hieman ja innostuu asiasta.
     - On hienoa olla täällä ja nähdä kuinka erilaista elämä voi olla. Mä en tiennyt aikaisemmin millaista ulkomailla on; eivät ihmiset Amerikassa tiedä, siellä luullaan, että muu maailma on yhtä Al-Qaidaa. Ihmiset ovat täällä niin erilaisia; ei ole jengejä eikä jatkuvaa vaaraa. Mä rakastan tätä meininkiä, mä voisin vaikka asua täällä.
     Ihan oikeastiko?
     - Ihan oikeasti. Mähän olisin kulmakunnan kovin motherfucker, kukaan ei voisi mulle mitään, hän vitsailee yleisen naurunremakan saattelemana, ja jatkaa osoittaen nuoren näköistä ystäväänsä, joka kuvaa tapahtumia videokameralla.
     - Tämä kaveri ei esimerkiksi ole koskaan ollut täällä. On tosi hieno juttu, että pääsee näkemään tämän kaiken, näkemään jotain muuta.

Pihvilihaa

Luultavasti parhaiten The Game muistetaan Suomessakin toisen mentorinsa, 50 Centin kanssa käymänsä riidan, tai beefin, ansiosta.
     Kiista alkoi aiemmin tänä vuonna, kun 50 Cent esitti vähemmän kuin mairittelevia kommentteja The Gamesta New Yorkin Hot 97 –radioaseman haastattelussa, väittäen muun muassa kirjoittaneensa suurimman osan The Documentary –albumista itse. Kaupungissa ollut Game kuuli haastattelun ja saapui pikaisesti radioasemalle porukoineen; hieman myöhemmin todistajat raportoivat kuulleensa laukauksia aseman aulasta.
     Vaikka yhtä Gamen ryhmään kuulunutta miestä osui kahakassa jalkaan, arvailut koko kiistan aitoudesta alkoivat välittömästi. Toiset mediat ottivat modernista villin lännen meiningistä kaiken irti, toiset taas epäilivät riitaa levymyynnin edistämiseksi masinoiduksi julkisuustempuksi. Taylorin mukaan kyseessä ei ollut temppu.
     - Media liioittelee sitä juttua hiukan, mutta me ei todellakaan tulla toimeen 50 Centin kanssa, eikä tulla jatkossa tekemään musiikkia yhdessä, hän sanoo nyt tapauksesta.
     - Mä tiesin, että me oltiin törmäyskurssilla, koska 50 Cent haluaa olla hip hopin Jeesus. Hän ei halua muiden nousevan huipulle, joten hän yritti pitää mut matalana, mutta se ei käy, sillä mä olen The Game, rapin MVP [arvokkain pelaaja]. 50 Cent luuli tekevänsä mulle saman kuin Ja Rulelle, mutta mä näytin olevani vahvempi. The Game on edelleen pystyssä, ja hei: fuck G Unit, mies toteaa vaatimattomuutta kaihtaen.
     Luuletko, että teette sovinnon jossain vaiheessa?
     - Tuskin koskaan, joten älkää odotelko turhaan.
     Tämä ja muissa medioissa annetut lausunnot tekevät selväksi, että Taylorilla ei ole minkäänlaista halua haudata sotakirvestä – ja miksi olisikaan, onhan riita nostanut hänet otsikoihin ympäri maailmaa ja sitä myöten hänen levymyyntiään. Lisäksi pihvi vahvistaa yhdessä levyn lyriikoiden ja promokuvien kanssa tähden katu-uskottavuutta, joka on nykyään menestyksen perusedellytys hip hopissa.

“Gangstas need love too…”

Gangsta-imagon alle kuitenkin kätkeytyy jotain muuta – tai ainakin muutakin. Vaikka levyn aihepiirit kattavat kaikki gangsta rapin kliseet jengeineen ja huumekauppoineen, sisältö poikkeaa osittain oleellisesti aikalaisten tuotannosta. Sanoituksissa ei muiden gangsta rapparien tapaan juuri kehuskella näppärällä aseenkäytöllä ja rikkauksilla; levy on lähempänä Taylorin jumaloimien vanhemman polven artistien dokumentaarista otetta, jossa katujen elämää kuvataan suorapuheisesti, mutta liikoja värittämättä.
     - Jos CD:tä kuuntelee, huomaa, että mä en glorifioi jengitoimintaa, huumekauppaa tai ampumista. En mä käske sun [nyökkää vieressäni istuvaan toimittajaan päin] mennä ampumaan ketään tai sun [nyökkää minua kohti] mennä myymään crackia. Mä vaan kerron mitä mä tein. Ja sun ei tietenkään tarvitse mennä tekemään samoja asioita, koska sä olet oma ihmisesi. Jos siis joku kuuntelee tota ja katsoo, että hänen pitää tehdä samoja asioita, koska Game teki niitä, se ihminen on luonnollisesti yksi helvetin idiootti, ja ehkä sen ei pitäisi kuunnella musiikkia, piste. Niin kauan kuin mä en mene tuolla kyltin kanssa, jossa käsketään ihmisiä tappamaan toisiaan, mä en tee mitään negatiivista.
     Vaikka rapparit Ice-T:sta alkaen ovat esittäneet identtiset perusteet kyseenalaisiksi katsotuille lyriikoilleen, tässä tapauksessa levyn sanoitukset enemmän tai vähemmän tukevat väitettä. Myöhemmin puhuttaessa samasta aiheesta Taylor alkaa kuitenkin osoittaa merkkejä lievästä kiihtymyksestä, ja lähtee aggressiivisemmin puolustuskannalle:
     - Se on kaikki mun elämää; mulla oli tilaisuus näyttää maailmalle, mistä mä olen kotoisin ja kuinka mä elin, enkä mä halunnut jättää mitään pois. Jos joku haluaa loukkaantua siitä, se voi pussata mua perseelle. Negatiivinen palaute levystä menee toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Mä en oikeastaan välitä paskaakaan; mä olen työstämässä toista CD:täni paraikaa, ja mä panen sille enemmän aseita.
     Uhmaikäisen oloisesta uhittelusta huolimatta The Gamella on pehmo puolensa – jotain, mitä saisi etsiä täikamman kanssa monista miehen kollegoista, eikä löytäisi silti. Gangsta rapin – ja lähes kaiken nykyisen valtavirta-hip hopin – seksistisistä asenteista huolimatta Taylor puhuu naisista keskimäärin hyvin kunnioittavasti. Siinä missä esimerkiksi 50 Cent on juuttunut mielenköyhään huoritteluun, The Game toteaa Don’t Worry –kappaleessa suorastaan hellyttävästi: ”gangstas need love too”.
     Taylor on lisäksi todistellut eri medioissa vuolaasti rakkauttaan 2-vuotiasta Harlem-poikaansa kohtaan, joka myös esiintyy Love It Or Hate It –kappaleen videolla ja CD:n kansilehdykässä isänsä sylissä. Menestyksensä hän laskee poikansa syntymän ansioksi.
     - Kun mun tyttöystävä oli raskaana, mulla oli vaikeuksia löytää yhteistä säveltä Dren kanssa. Syynä oli mun itsepäisyys: mä luulin tietäväni kaiken, mutta tietenkään mä en tiennyt paskaakaan. Vaihtoehdot oli tulla rikkaaksi tai palata Comptoniin myymään huumeita, ja siinä vaiheessa mä leikin kyllä tulella. Mutta kun mun poika syntyi, mä olin niin inspiroitunut isäksi tulemisesta, että kasasin itseni ja aloin tehdä töitä 100%:n teholla jatkuvasti ja tein sen CD:n loppuun.
     Onko Comptonin oma poika siis kovis vai pehmo, gangsta vai perheenisä? Kaksijakoisuus fiksun ja – kauhistus! – tunteikkaan nuoren miehen ja kulmia kurtistelevan sarjakuva-gangstan välillä on havaittavissa jatkuvasti: toisaalta hän haluaa ruokkia gangsteri-imagoaan, mutta ei toisaalta halua tulla muistetuksi pelkästään siitä.
     Ei pidä myöskään unohtaa, että Taylorille The Game on rooli, joka sekä takaa hänen lähipiirinsä toimeentulon että auttaa tukemaan mustaa yhteisöä taloudellisesti. Taylorin yhtiö Black Wall Street, joka on nimetty 1900-luvun alun menestyksekkään mustan businessalueen mukaan, tuottaa työpaikkoja ja muun muassa kiinteistöpalveluja miehen kotikulmilla Comptonissa, jossa tähti edelleen myös asuu. Erään toimittajan todetessa aidosti yllättyneen oloisena, että Taylor on luonnossa paljon hauskempi kuin levyllä, hän toteaa ykskantaan:
     - Totta kai, nyt on aika ottaa rennosti, istua ja rupatella täällä. Mutta tuo [osoittaa levyään] on vakavaa: mulla on monta suuta ruokittavana.
     Ja siinä taitaakin kiteytyä Jayceon Taylorin eetos. Suomen lintukodossa kasvaneen etuoikeutetusta näkökulmasta The Gamen kovanaamaisille maneereille on tietysti helppo naureskella, mutta miestä itseään se tuskin voisi vähempää kiinnostaa. Hänellä on suita ruokittavanaan.