 |
|
127 tuntia
Alkuperäinen nimi: 127 Hours Ensi-ilta: 04.02.2010 Kesto: 1 h 35 min Ikäraja: k-13 Ohjaaja: Danny Boyle Pääosissa: James Franco Kate Mara Slummien miljonäärillä Oscareita pari vuotta sitten kahminut Danny Boyle on vuosien varrella käsitellyt aiheita laidasta laitaan, aina Trainspottingin narkkarielämästä 28 päivää myöhemmin-leffan zombeiluun, joten tositapahtumiin perustuva kertomus karmaisevaan kiipeilyonnettomuuteen joutuvasta miehestä sopii vallan hyvin täydentämään ohjaajan filmografiaa. 127 tuntia onkin ensisijaisesti James Francon yhden miehen show, mutta mukana vilahtavat myös mm. Treat Williams, Amber Tamblyn, Kate Mara ja Clémence Poésy. Lipputulot ovat jo ylittäneet elokuvan vaatimattoman 18 miljoonan dollarin budjetin, mutta ainakaan toistaiseksi mitään ryntäystä lippuluukuille ei, lukuisista Oscar-ehdokkuuksista huolimatta, ole ollut havaittavissa.  127 tuntia on siitä arvostelijaystävällinen elokuva, että sen juonen summaamiseen ei tarvitse käyttää kuin lause tai pari. Tarina menee siis niin, että vuorikiipeilystä, maastopyöräilystä sun muusta ulkoilma-extremestä elämänsisältönsä ammentava Aron Ralston (Franco) lähtee reissuun Utahissa sijaitsevaan Canyonlandsin kansallispuistoon, jossa miehelle käy todella huono mäihä, ja kallionkoloon lipsahtamisen seurauksena toinen käsi juuttuu jumiin kallioseinämän ja lohkareen väliin. Kiipeily- ja retkivarusteiden sekä niukkojen juoma- ja ruokavarojen lisäksi Ralstonilla on mukanaan videokamera, jolle jutteleminen auttaa miestä pysymään edes jotenkuten järjissään sillä aikaa, kun pitäisi päättää, tehdäkö Sawit vai antaa lopullinen yliote yhä sekavampien harha- ja unikuvien maailmalle, josta ei ole enää paluuta. Puolitoistatuntisen leffan kesto on jaettu varsin tehokkaasti, sillä ensimmäisen kolmanneksen aikana näytetään, kuinka Ralston joutuu pinteeseen ja mitkä tekemättä jättäneet asiat siihen myös myötävaikuttivat. Loppu aika meneekin sitten päivästä toiseen käsi jumissa kamppailevan miehen ja tämän päässä pyörivien muistojen ja harhanäkyjen seuraamiseen. Ympäristönä autiomaa on vielä äärimmäisempi kuin sen vangiksi joutunut ulkoilmafiilistelijä, sillä paahtavan kuumia päiviä seuraa aina hyytävän kylmä yö, eikä sadettakaan kannata odotella kovin usein. Vaikka jo pelkän promotekstin lukemalla saa varmuuden siitä, että kyllä asiat vielä lopulta järjestyvät, matka elokuvan päätökseen tuntuu pitkältä myös katsomon puolella. Alkupään komeat musiikkivideokuvat autiomaasta päheänä seikkailukohteena muuttuvat hyvin nopeasti vähemmän loistokkaaksi digivideosuhjuksi, johon sekoitetaan myös sekalaisia väläyksiä uutis- ja mainospätkistä.  Näyttelijäntyöltään Franco selviytyy mainiosti, mikä onkin minimivaatimus elokuvalle, joka keskittyy miltei tauotta yhteen ainoaan henkilöön. Alkuun toiveikkaalta vaikuttava miekkonen alkaa hyvin pian nuokkumaan unen ja valveillaolon rajamailla, jota Boylen paikoin pimeät kuvakulmavalinnat vain korostavat, ja kiusaa aiheuttavat aliravitsemuksen lisäksi myös arkiset ruumiintoiminnot, kun kroppa alkaa mennä sekaisin ylirasituksesta. Matalahkosta K 13-ikärajasta huolimatta tätä ei kyllä pysty suosittelemaan ihan kaikille, sillä lopun väistämätöntä irrottautumisoperaatiota katsellessa katsomossa kiemurreltiin kyllä selvästi enemmän kuin jossain Saw VII-näytöksessä. Kokonaisuutena 127 tuntia on vahvoja, usein epämukavia tuntemuksia herättävä elokuva, joka on kuitenkin kasattu niin napakasti, että sen katsomista uskaltaa suositella tämäntyylisistä aiheista kiinnostuneille. Kertakatsominen kuitenkin riittää, sillä tehokkuus on samaa luokkaa kuin videokamerakuvauksen autenttisuusvaikutelmaan koko elokuvan mitalta nojanneissa The Blair Witch Projectissa ja Cloverfieldissä, jotka jäivät ikuisiksi ajoiksi mieleen, mutta eivät enää myöhemmin innostaneet uusintakierrokselle.
|
|
