 |
|
Hereafter
Ensi-ilta: 14.01.2011 Kesto: 2 h 12 min Ikäraja: K 13 Ohjaaja: Clint Eastwood Pääosissa: Matt Damon Cécile De France Bryce Dallas Howard Jay Mohr
Kuolemanjälkeisen elämän ja vainajille puhumisen pohdiskeluun keskittyvä Hereafter sisältää kolme rinnakkaista tarinaa, joista yksi kertoo vuonna 2004 Thaimaan tsunamista selvinneestä ranskalaisesta TV-toimittajasta Marie Lelaysta (De France), kun taas toisessa nähdään vastentahtoinen meedio, amerikkalainen George Lonegan (Damon), jolle epätavallisesta kuolleille puhumisen lahjasta on vain harmia. Kolmas tarina puolestaan sijoittuu Lontooseen, ja kertoo nuorista kaksospojista nimeltään Marcus ja Jason (McLarenit), joiden yksinhuoltajaäiti kamppailee päihderiippuvuutensa kanssa. Georgen meedionlahjojen lisäksi myös muut päähenkilöt joutuvat jollain tavalla tekemisiin kuoleman kanssa, sillä Marie miltei kuolee tsunamin iskiessä ja kokee tajuttomana ollessaan rajatilakokemuksen, ja Marcus kokee menetyksen kun Jason kuolee tapaturmaisesti juostessaan kadulle auton eteen.  Kolmesta rinnakkaisesta tarinasta johtuen elokuva on varsin pitkä, ja 132-minuuttiseen pakettiin mahtuu niin tyhjäkäyntiä kuin liikuttaviakin kohtauksia. Aloitus on selvästi kokonaisuuden vaikuttavinta antia, sillä tsunamin aiheuttama kaaos ja Marien epätoivoinen kamppailu vesimassojen vietävänä toimivat erinomaisen tehokkaasti. Rajatilassa lyhyinä välähdyksinä nähtävät varjomaiset hahmot ovat niin ikään näppärästi toteutettuja, ja vedenalaiset jyminät sopivat kokonaisuuteen erinomaisesti. Kun sitten päästään seuraamaan hyväpalkkaisen meedionhommansa lopettanutta ja tehdasduunariksi siirtynyttä Georgea, ja miltei Simpsonien kliseiset orpolapset mieleen tuovia surusilmäisiä poikarukkia, tarinan kiinnostavuus alkaa pätkiä. Vaikka mukaan mahtuu jokunen liikuttava ja sympaattinenkin hetki, kokonaisuus alkaa lupaavan alun jälkeen kallistua katsojien kyyneleitä liian ilmiselvästi kalastelevan imelyyden puolelle. Toki kaikkien kolmen tarinan on tietenkin lopulta nivouduttava yhteen, mikä hoituu varsin teennäisesti kohtaamisella Lontoossa järjestettävillä kirjamessuilla.
Elokuvassa on muutama seikka, jotka kiinnittävät huomiota ärsyttävällä tavalla. Ensimmäinen on loppuvaiheessa mukaan tuleva, Lontoossa vuonna 2005 tapahtuneisiin pommi-iskuihin liittyvä juonenkäänne, joka tuntuu päälle liimatulta ja saa miettimään, että kun nyt selvästi halutaan alleviivata elämän sattumanvaraisuutta ja pienten, usein tiedostamattomien valintojen merkitystä elämän ja kuoleman kysymyksinä, niin olisikohan elokuvan aikajana kannattanut aloittaa vaikkapa WTC-iskuista tai vuonna 1995 Tokion metrossa tapahtuneella sariinikaasuhyökkäyksellä, niin oltaisiin saatu aikaan mukavan Forrest Gump-henkinen kollaasi viime aikojen uutisoiduimmista terrori-iskuista ja luonnonkatastrofeista. Mitenkään edellä mainittuja tragedioita vähättelemättä tuntuu siltä, että käsikirjoittajan olisi kannattanut tyytyä hiukan vähempiin tosielämän kiinnekohtiin. Se toinen ärsyttävä juttu on puolestaan elokuvan lopetus, jossa muun leffan kuin rauhoittavien alaisena kulkenut George löytää yhtäkkiä tunteita sisältään ja homma pistetään pakettiin erittäin latteasti.  Kokonaisuutena Hereafter on siis kaukana onnistumisesta, mutta erinomainen aloitus ja muutama onnistuneen liikuttava kohtaus estää leffaa vajoamasta aivan pohjamutiin. Tuntuukin, että tarinassa olisi ollut potentiaalia, mutta pienieleisyys kääntyy lopulta pitkästyttävyydeksi ja koskettavuus siirapiksi. Ei siinä mitään, että Eastwood on vanhoilla päivillään ruvennut pehmoksi, mutta toivon mukaan miehen seuraavaan ohjaustyöhön saataisiin parempi tasapaino henkilöhahmojen ja porukohtausten välille.
|
|
90-luvun loppupuolelta lähtien enemmän ohjaajana kuin näyttelijänä viihtynyt Clint Eastwood siirtyi vaihteeksi yliluonnollisempaan aihepiiriin, ja tuloksena syntyi fantasiadraama Hereafter. Myös Eastwoodin aiemmassa ohjaustyössä, tositapahtumiin pohjautuneessa Invictuksessa näytelleen Matt Damonin lisäksi pääosissa nähdään ranskalaistähdet Cécile de France ja Thierry Neuvic, sekä näyttelijädebyyttinsä tekevät englantilaisveljekset Frankie ja George McLaren. Lokakuussa Yhdysvalloissa julkaistu elokuva ei ainakaan vielä ole osoittautunut Oscar-palkitun Million Dollar Babyn tai Gran Torinon kaltaiseksi kassamagneetiksi.
Näyttelijäntyö on varsin vähäeleistä, eikä kukaan pää- tai sivuhahmoista varsinaisesti säväytä. Damonin esittämä vastentahtoinen meedio on hiukan liiankin teflonilla päällystetty, sillä miehellä pitäisi ilmeisesti olla todella vaikeaa, kun kuolleille puhuminen alkoi käydä liian rankaksi, mutta moinen päänsisäinen piina juuri ei välity katsomoon asti. Omakohtaisen rajatilakokemuksen omaava Marie puolestaan ilmaisee tunteitaan hyvin pidättyväisesti, ja lontoolaisveljekset vetävät roolinsa aika pitkälti yhdellä ilmeellä. Ainoastaan lyhyen ajan Georgen kokkauskurssituttavuutena mukana vilahtava Bryce Dallas Howard onnistuu tuomaan roolihahmoonsa hiukan elämäniloa.
