Veijarit
Kesäiseen Helsinkiin sijoittuva Veijarit on viime vuosina enemmän kameran takana kuin edessä viihtyneen Lauri Nurksen toinen kokopitkä ohjaustyö, jonka pääosissa nähdään Mikko Leppilampi, Antti Luusuaniemi, Pihla Viitala, Hennariikka Laaksola ja Malla Malmivaara.
Hahmojensa ja tapahtumapaikkojensa puolesta Veijarit edustaa varsin tavanomaista kotimaista draamaformaattia, jossa kuvataan kolmikymppisten, hyvin toimeentulevien ja menevien citysinkkujen ihmissuhdesäätöjä. Lapsesta saakka parhaina kavereina pysyneet Saku (Leppilampi) ja Ässä (Luusuaniemi) viettävät sangen huoletonta elämää, johon kuuluu bilettämistä, naisten pokaamista ja poikamaista kohellusta, kun juppimaisen valtaisalla egolla varustettu Saku yllyttää Ässää ja pistää itsensäkin likoon sanomalla asiat päin naamaa lähes kenelle tahansa. Mainosalalla työskentelevä Saku ja vitsikkäästi pukeutuvana television säämiehenä itsensä elättävä Ässä ovat myös kämppiksiä, mutta kaverusten erottamattomaan yhteiseloon tuleekin yllättäen särö, kun jatkoille ylipuhutut Anna (Viitala) ja Rita (Malmivaara) eivät jääkään yhden illan hoidoiksi Ässän rakastuessa Annaan. Saku puolestaan on jo valmis jatkamaan elämää entiseen malliin, mutta pian Ässä ilmoittaakin muuttavansa Annan kanssa yhteen, ja seuraavassa hetkessä pari solmii jo kihloja ja yrittää lasta. Moinen urautuminen on tietenkin liikaa Sakulle, joka haluaa elää hetkessä ja välttää kaikenlaisen luokittelun kohteeksi joutumista, eikä halua myöskään parhaasta kaveristaan tavanomaista perhe-elämän ehdoilla pelaavaa isukkia.
Elokuvan luoma kontrasti sitoutumiskammoisen ja teinivuodet jo ajat sitten ohittaneen bilettäjän, sekä tämän aivan käsittämättömällä vauhdilla parisuhteeseen ja perheen perustamiseen ryntäävän kaverin välillä on varsin mielenkiintoinen, sillä katsojan on vaikea päättää, kummalle oikein pitäisi nauraa ja kumpaa kohtaan pitäisi tuntea sympatiaa. Sakulla käy flaksi tiuhaan tahtiin, mutta spontaanius, kuten seuraavaksi päiväksi varattava äkkilähtö ulkomaille, vie voiton pelottavan tavallisesta kotona hengailusta. Ässä taas tekee kaikki juuri niin kuin Anna tahtoo ja lapsentekokin hoidetaan oppikirjan mukaan, optimaalisia ovulaatioaikoja ja asentoja hyödyntämällä. Molemmat miehet tuntuvat täyttävän henkilökohtaisen tyhjiönsä vauhtisokealla heittäytymisellä, vaikkakin täysin päinvastaisin tavoittein.
Parisuhteen tuoman kaveripiirin muutoksen lisäksi Veijarien tarinassa on myös sivujuoni onnettomuudesta, jonka Saku koki kisoissa nuorena keihäänheittäjälupauksena. Traaginen tapaus näyttää varjostavan miehen elämää edelleen, ja sitä myös käytetään lyömäaseena silloin, kun ei-niin-läheiset tuttavat haluavat aukoa päätään Sakulle. Sitoutumis- ja lokerointikammostaan huolimatta Saku törmää sattumoisin luonteeltaan hieman samankaltaiseen Vilmaan (Laaksola), joka järjestää kaduilla anarkistisia tempauksia, joilla ihmiset saataisiin kiinnittämään huomiota elinympäristöönsä. Sattuman oikusta Vilma päätyykin Sakun kämppikseksi Ässän muutettua pois.
Kuvaukseltaan ja leikkaukseltaan napakan näköinen, sekä toimivalla soundtrackilla varustettu Veijarit on sujuvasti etenevää ja vaivatonta katsottavaa, mutta onnistuu kärjistyksillään herättämään myös ajatuksia. Täysillä mukaan heittäytyminen kun ei näytä pidemmän päälle toimivan sen paremmin sinkkuilussa kuin parisuhteessa, koska silloin ei ehdi miettimään mitä elämältään oikeasti haluaa. Roolivalinnat ovat onnistuneita, sillä Leppilampi ja Luusuaniemi pelaavat hyvin yhteen parivaljakkona, joka alkaa kasvaa eri suuntiin, ja myös Viitalan ja Laaksolan suoritukset jäävät mieleen. Kokonaisuutena kyseessä on siis tuttuja teemoja kierrättävä, mutta mukaansatempaavasti toteutettu draamakomedia.
Olli Riihimäki (21.12.10)