Splice

---

Aiemminkin scifin parissa viihtynyt, Cubesta ja Brainstormista muistettava Vincenzo Natali palasi taas aihepiirin pariin ja ohjasi geenimanipuloinnin kauhukuvista ammentavan Splicen. Niin näyttelijämäärältään kuin tapahtumapaikkojen suhteen pienimuotoinen elokuva valmistui varsin vaatimattomalla 30 miljoonan dollarin budjetilla, mutta kanadalais-ranskalaisen tuotannon tavoitteena tuskin olikaan tehdä mitään suurta kassamagneettia, vaan enemmänkin rajatumman yleisön katselukokemus.

Juonen puolesta pitää todeta, että Finnkinon sivuilta löytyvä promoteksti summaa sen harvinaisen tiiviisti, joten katsoja tietää jo teatteriin astuessaan ainakin suurin piirtein, mitä tunnin ja kolmen vartin mittaiselta ja K 15-luokitellulta elokuvalta tulee odottaa. Huipputiedemiehet siis päättävät leikkiä jumalaa ja yhdistävät ihmisen sekä useiden eläinten DNA:ta, josta syntyy jotain ennennäkemätöntä. Kuten tämäntyylisissä kuvioissa yleensä, vertailukohtana vaikka Jurassic Park, ihminen luulee hallitsevansa koko prosessia, mutta uutta elämää luodessa ei vain voi ennakoida kaikkia mahdollisuuksia eikä riskejä.

Näyttelijäntyöstä voisi sanoa sen verran, että geenitutkijapariskuntana nähtävät Clive (Adrien Brody) ja Elsa (Sarah Polley) tekevät varsin toimivat mutta rutiininomaiset roolisuoritukset ja sivuroolinäyttelijöitä ei edes kunnolla muista leffan päätyttyä. Sen sijaan ihmisen ja eläinten ominaisuuksia omaava Dren, jonka täysikasvuista olomuotoa esittää ranskalaismalli Delphine Chanéac, on selkeästi vakuuttavin ilmestys ja elokuvan koossapitävä voima. Tietokonetehosteilla muokattu Dren on mieleenpainuva näky, sillä sen liikkuminen on erittäin luonnollista ja elehdinnältään jostain ihmisen ja villieläimen rajamailta. Pienehköstä budjetistaan huolimatta Splice ei siis tehosteidensa puolesta joudu häpeilemään esimerkiksi Avatarin kaltaisten megatuotantojen rinnalla.

Koska Dren on selkeästi elokuvan dynamo, ja jonka koko elämänkaaren katsoja pääsee näkemään, tulee väkisinkin huomattua, että muussa juonenkuljetuksessa on paikoin pieniä ongelmia. Alkuvaiheessa, kun Clive ja Elsa päättävät ryhtyä moraalisesti arveluttavan hybiridiolion luomiseen, nähdään erittäin vetävästi editoitu geeninmuokkaus montaasi, jossa ruudulla vilisee koodeja ja tietokonemalleja samalla hymyilyttävän överiksi viedyllä seksikkyydellä kuin kuvattaessa Hugh Jackmanin esittämän mestarihakkerin työtä Salasana: Swordfishissä. Ennen Predatorsin vaatimaa punttikuuria tutun hintelältä näyttävä Brodykin on stailattu näyttämään enemmän trendikkäältä emo-rokkarilta kuin tiedemieheltä, joten ei ole epäilystäkään siitä, että nämä nörtit, kuten Elsa heitä kutsuu, ovat nerokkuutensa lisäksi myös hotteja, eli ilmeisesti enemmänkin geekkejä. Pariskunnan kämppä on niin ikään täynnä ties minkälaista anime- ja muuta sisustustavaraa, joka tuntuu jotenkin irtonaiselta, kun ottaa huomioon ettei nyt tehdä mitään Rillit huurussa-filmatisointia vaan vakavamielistä scifi-jännäriä.

Toinen sillisalaattimainen yksityiskohta on Elsan menneisyyden yhtäkkinen valottaminen, sillä asia jätetään puolitiehen, ja on vaikea sanoa, pihdataanko tietoa tarkoituksella vai päätyikö se vain leikkaushuoneen lattialle, että leffa saatiin kasaan siedettävän mittaisena. Kuten aiemmin tuli jo todettua, ihmishahmojen uskottavuus tai moniulotteisuus ei ole kokonaisuuden vahvinta antia, joten olisi ehkä vain ollut parempi pitää pariskunnan taustat alkupuolen tyyliin pinnallisina ja vain keskittyä Dreniin. Sillä jos katsoja tuntee Spliceä katsoessaan sympatiaa, se kohdistuu nimenomaan Dreniin, joka on joka suhteessa kasvattivanhempiensa tuote, ja lopulta ennen kaikkea uhri.

Dren saa myös huomaamaan leffassa varsin mielenkiintoisia pohjavirtauksia etenkin sukupuoliroolien suhteen. Epämääräisestä limaisesta jättinuijapäästä kasvaa pikavauhtia tyttöä ja sitten nuorta naista piirteiltään muistuttava olento, joka on paikoitellen reaktioissaan arvaamaton. Drenistä kehittyy hoivaava, mutta myös Elsan kieltoja totteleva, ja saadessaan Elsan opastukselta vielä meikkiä naamaan, myös viehättävän näköinen naaras, joka vieläpä herää seksuaalisesti, kun sattuu näkemään kasvattivanhempansa sänkyhommissa.

Kun asiat sitten loppupuolella alkavat mennä päin prinkkalaa, Drenin maskuliininen puoli saa vallan ja aiheuttaa totaalisen muodonmuutoksen, jonka tuloksena on murhanhimoinen ja alistava uros. Siinä missä nais-Dren opettelee kommunikoimaan aakkospalikoiden, piirrosten ja jopa tanssin avulla, mies-Dreniä pitää liikkeessä ainoastaan halu tappaa ja lisääntyä. Vaikea sanoa, onko näin äärimmäinen feminiinisyyden ja maskuliinisuuden (stereo)tyypittely ollut ohjaajan kuningasidea, tai vanhanaikaisuudessaan tietoisen ironinen, mutta kontrasti nais- ja miespuolisen Drenin välillä on suorastaan silmäänpistävän räikeä.

Kuten edellä mainitusta pystyy päättelemään, ajatukset elokuvan päättymisen jälkeen olivat sangen ristiriitaiset. Drenin kehitystä kohti inhimillisyyttä seuraa mielenkiinnolla, tehostepuoli toimii erinomaisesti ja valtavirran ulkopuolelle suuntaaminen on mahdollistanut tavanomaista rohkeammat seksikohtaukset, mutta toisaalta taas mukana on myös turhia painotuksia ja loppuhuipennukseksi tarkoitettu öinen kauhuilu tuntuu varsin geneeriseltä ja laiskalta käsikirjoittamiselta, vaikkei onneksi kestäkään niin pitkään kuin olisi odottanut. Kokonaisuutena Splice on siis hiukan epätasainen, mutta ainakin ajatuksia herättävä ja ehdottomasti katsominen arvoinen, jonka ansiosta lopulta päädytään selvästi plussan puolelle.

Olli Riihimäki (29.07.10)