Robin Hood
Pidettyään jokusen vuoden taukoa edellisestä historiallisesta spektaakkelistaan, Ridley Scott on tällä kertaa tarttunut Robin Hoodin legendaan, joka kertoo vaihteeksi sankarin alkutaipaaleesta. Aiheen edellisestä suuren luokan filmatisoinnista, vuoden 1991 Varkaiden ruhtinaasta, jossa Robinia näytteli Kevin Costner, on ehtinyt kulua jo melkein kaksi vuosikymmentä, joten uuden tulkinnan kasaaminen 2000-luvulla elpyneen miekkaseikkailubuumin jälkimainingeissa ei ollut sinänsä yllättävää.
Pääosassa nähdään ohjaajan luottonäyttelijä Russell Crowe, jonka esittämä Robin, alkuperäiseltä nimeltään Longstride, palvelee jousiampujana kuningas Richard Leijonamielen (Danny Huston) ristiretkillä 1100-luvun lopulla. Kotimatka Ranskan kautta takaisin Englantiin ei kuitenkaan mene suunnitelmien mukaan, vaan kuningas saa surmansa, jonka jälkeen kruunua kotimaahan vievä saattue joutuu ranskalaisten puolelle loikanneen Sir Godfreyn (Mark Strong) ja hänen käskyläistensä väijyttämäksi.
Kuninkaan kuolemaa seuranneessa kaaoksessa taistelutantereelta livohkaan lähtenyt Robin kumppaneineen, mieleenpainuvimpana raamikas korsto Little John (Kevin Durand), sattuu kuitenkin paikalle juuri sopivasti, ja estää Godfreytä viemästä kruunua. Rikhard Leijonamielen uskottu ystävä, ritari Sir Robert Loxley (Douglas Hodge) pyytää henkitoreissaan Robinilta vielä viimeistä palvelusta kruunun palauttamisen lisäksi, nimittäin Robertin miekan viemistä hänen isälleen, Nottinghamissa asuvalle Sir Walter Loxleylle (Max Von Sydow).
Englantiin päästyään Robin tekee työtä käskettyä ja suuntaa kruunun palautuksen jälkeen Nottinghamiin, missä kymmenen vuotta sitten palvelukseen lähtenyttä Loxleyta odottaa isän lisäksi myös vaimo Marion (Kate Blanchett). Suru-uutisten välittämisen jälkeen Robinia pyydetäänkin yllättäen jäämään Loxleyn talouteen, tosin ristiretkeltä palanneena Robertina, sillä ilman miespuolista perillistä suvun mittavat maa-alueet ja irtaimistot menisivät valtiolle sitten kun iäkkäästä ja sokeasta isästä aika jättää. Nottinghamiin jääminen Marionin mieheksi ei Robinia haittaa, sillä jonkinlaista kipinää on havaittavissa jo alkumetreillä, vaikka vahvatahtoinen vaimo onkin vielä ymmärrettävästi järkyttynyt oikean miehensä kuolemasta.
Nottinghamissa tutuksi tulee myös paikallinen munkki Tuck (Mark Addy), joka näyttää olevan kiinnostuneempi mehiläisten kasvatuksesta ja kotitekoisten kurkunkostukkeiden valmistuksesta kuin paikallisia vilja- ja muita ruokavaroja kuninkaan nimeen riistävän kirkon palvelemisesta. Rempseän ja kanssaihmisten ahdinkoon sympatiaa tuntien suhtautuvan Tuckin vastakohtana kaupungissa häärää myös paikallinen, käskyjä kyselevättä noudattava ja veronmaksua ahkerasti kyttäävä sheriffi (Matthew Macfadyen). Leppoisahkoa maalaiselämää ei kuitenkaan kauaa kestä, kun Robin kumppaneineen joutuvat mukaan maata uhkaavaan sisällissotaan, joka on kuitenkin vain osa luopiomaisen Sir Godfreyn juonimaa suunnitelmaa, jolla pedataan sopivaa hetkeä ranskalaisten maihinnousulle. Rikhard Leijonamielen paikan kuninkaana perinyt, mieluummin makuuhuoneessa rakastajattarensa kanssa viihtyvä vässykkä prinssi Juhana (Oscar Isaac) kun on täysin pihalla siitä, mitä hänen valtakuntansa rajoilla on tapahtumassa.
Kuten edellä mainittu, suunnilleen kaksi kolmasosaa elokuvasta tiivistävä juonikuvaus kertoo, Robin Hoodin tarinaan mahtuu kahden ja puolen tunnin kestonsa johdosta tapahtumia ja henkilöitä reilusti enemmän kuin yhden arvostelun yhteydessä kannattaa kertoa. Tarinassa ei ole liiemmälti yllätyksiä, vaan eteenpäin mennään tutuhkon kaavan mukaan, ja lopussa on tietysti luvassa messevä joukkokohtaus, kun britit ja maihinnousua yrittävät ranskalaiset ottavat yhteen merenrannalla. Mukana on myös huumoria, jota etenkin alkupuolella viljellään hiukan liiankin tiuhaan tahtiin, mutta joka asettuu onneksi uomiinsa leffan toisella puoliskolla. Osa heitoista toimii, kun taas osa on miltei väkisin mukaan tungetun oloista.
Kuten Scottin elokuvissa yleensä, visuaalinen puoli on hyvin hanskassa, ja plussaksi voidaan sanoa elokuvan yleisilme, joka on mukavan perinteiseen tapaan avustajilla, lavasteilla ja aidoilla kuvauspaikoilta löytyvillä rakennuksilla tehty, tai siltä se ainakin näyttää, sillä mahdolliset tietokonetehosteet eivät hyppää silmään häiritsevästi. Taistelukohtausten puolesta eniten menoa on tarjolla alussa ja lopussa, jolloin erilaisten sotakoneiden ja miekankalistelun lisäksi viuhuvat myös nuolet, eikä näistä osuuksista löydykään mitään moitittavaa. Lukuun ottamatta paria Robinin virtuoosimaisesti ampumaa, hidastuksien ryydittämää nuolta, ryminöiden yleisilme on näyttävä mutta samalla myös hyvällä tavalla perinteinen. Eipä silti, tuskin tämäntyyliseen, kuitenkin enemmän tosimaailmassa kuin fantasiassa kiinni olevaan teokseen olisi saatukaan mitään lisäarvoa jollain bullet-time-kikkailulla.
Vaikka allekirjoittanut sai aikoinaan yliannoksen miekka ja/tai magia-seikkailuista Sormusten herra-trilogian jälkimainingeissa, Robin Hoodia katsoi mielellään. Tapahtumien kulku ei tarjoa suuria yllätyksiä, mutta näyttelijäntyö ja visuaalinen puoli ovat sen verran hyvässä kuosissa, ettei Robinin ja hänen iloisten veikkojensa seurassa tarvitse pitkästyä. Mistään merkkiteoksesta ei ole kyse, mutta miesvoittoisten menneiden aikojen seikkailujen ystävät tuskin tulevat pettymään Ridley Scottin ja Russell Crowen viimeisimmän aikaansaannoksen parissa.
Olli Riihimäki (14.05.10)