Infected Mushroom: The Legend Of The Black Shawarma
01. Poquito mas
02. Saeed
03. End of the road
04. Smashing the opponent
(feat. Jonathan Davis)
05. Can’t stop
06. Herbert the pervert
07. Killing time (feat. Perry Farrell)
08. Project 100
09. Franks
10. Slowly
11. The legend of the black shawarma
12. The Doors: Riders on the storm (IM remix)
3:39
7:04
6:47
4:10
7:24
7:18
3:04
9:38
8:05
9:00
7:12
4:29
Israelilaiskaksikko Erez Aizen ja Amit Duvdevani pyöräytti ilmoille uutta materiaalia sitten vuoden 2007 huippualbumi Vicious Deliciousin. Infected Mushroom on jälleen uudistanut soundiaan ja kulkee The Legend Of The Black Shawarman myötä kohti yhä persoonallisempaa psytrancea.
Kun aiempi levy otti vaikutteita aina itämaita myöten, uuden juttu on sekoittaa energisen tiukkaan psytranceen niin metallia kuin synkkäsävyistä poppiakin. Resepti on hyvinkin toimiva, vaikka viime aikoina kovasti Madonnan kanssa puuhanneen, vastaavana tuottajana toimineen Paul Oakenfoldin kädenjälkeä onkin vaikea hahmottaa kaiken sälän keskeltä.
Shawarman luulisi tarkoittavan jonkinlaista myyttistä satuolentoa, mutta kyseessä on niinkin arkinen juttu kuin lähi-idässä syötävä kebab-ruoka. Myöskin albumin aloitusraidat on nimetty israelilaisten ravintoloiden mukaan.Kansikuvassa keiju ja taikuritonttu tarjoavat kyseistä pöperöä metsässä asustavalle menninkäiskansalle. Tästä voisi yhdistellä mielessään tarinan, että ilkeä taikuritonttu on lisännyt reseptiin huumaavia aineita, jotka saavat menninkäiset sekaisin tanssimaan Shawarman tahtiin.
Aloitusraita Poquito Mas on aivan mahtava intro-biisi, jonka komeat soundit ryskyttävät onnistuneesti loppua kohti hurjaan fiilikseen ja sitä seuraavaan Saeediin, joka nousee nopeasti koko levyn parhaimmistoon. Arabiaksi iloisuuteen viittava nimi kätkee taakseen monipuolisen, jopa hieman episodimaisen kappaleen, jossa rankka sähkökitara, agressiiviset miesvokaalit ja epätoivoisen kierot melodiat kietoutuvat saumattomasti toisiinsa. Kokonaisuus on viimeistelty jännittävillä lisäefekteillä, pianolla ja hurjalla epätoivon tunnelmalla.
Johtosingle Smashing The Opponent edustaa hieman popimpaa tavaraa, jonka vokaaleista vastaa Kornin laulaja Jonathan Davis. Sähkökitara kulkee jälleen mukana, mutta trancepaukkeen osalta biisi jää yllättävänkin köyhäksi välipalaksi, jossa vokaalitkin saavat lähinnä nopeasti kyllästymään. Radioeditmäisyydessään biisi luiskahtaa melkoiseksi pettymykseksi, jolla lienee lähinnä kosiskeltu suurempaa yleisöä. Samaa tasoa on albumin lopussa kuultava The Doors -cover Riders On The Storm, joka lähinnä tyylittelee tummasävyisellä tunnelmallaan ja miesvokaaliensa voimin. Kaikkein köyhin poppailu ja rivibiisin virkaa toimittaa Perry Farrellin laulama Killing Time.
Onneksi mukana on myös hieman perinteisempää psytrancemättöä, jota yhtyeeltä on yleensä totuttu kuulemaan. Tämän puolen parhaita repäisyjä ovat End Of The Road, todella mainio Can’t Stop ja rankka psytrance/metalli-yhdistelmä Herbert The Pervert, jonka sähkökitarariffit suorastaan räjäyttävät potin!
Loppupään neljän biisin setti Project 100:sta nimibiisiin ovat kutakuinkin laadukasta perustavaraa, jonka pitävät kokonaisuuden pystyssä, mutta niistä oikeastaan vain The Legend Of The Black Shawarma säväyttää. Franks ja Slowly edustavat aikalailla klassikkoalbumi Converting Vegetariansin linjaa muovimaisilla soundeillaan.
Mielenkiintoinen ratkaisu olisi voinut olla käyttää näin tummalla albumilla myös nättejä naisvokaaleja, jolloin biisit olisivat saaneet enemmän lempeämpää kontrastia. Nyt kaikki biisit jyräävät lähinnä laadukkaiden soundiensa voimalla, ja tumma vokaaliosasto on se, mikä hieman tökkii vastaan. Metallivaikutteet ovat plussaa, mutta levyn popimmat palat vievät hieman negatiivisempaan suuntaan. Kaikkiaan kasassa on kuitenkin erinomainen ja massasta poikkeava albumi, joka kestää runsaasti kuuntelua, vaikkei aivan yhtyeen aiemman laatutuotannon tasolle lopulta ylläkään.
Markku Pajulahti (03.11.09)