Pharrell: In My Mind (EMI)

01. Can i have it like that
02. How does it feel?
03. Raspy ****
04. Best friend
05. You can do it too
06. Keep it playa
07. That girl
08. Angel
09. Young girl
10. Take it off (dim the lights)
11. Stay with me
12. Baby
13. Our father
14. Number one
15. Show you how to hustle

3.55
3.35
3.34
4.40
5.22
4.18
4.01
2.44
8.13
4.07
4.06
4.06
3.27
3.56
4.13

Tämän The Neptunes -tuottajakaksikon paremman puoliskon, Pharrell Williamsin, soolodebyytin piti alun perin ilmestyä viime vuoden syksyllä, jolloin brittilehdet ehtivät jo väsätä siitä omat (taskulämpimät) arvionsakin. Sitten julkaisua siirrettiin yllättäen kuukaudella. Sitten kahdella. Sitten taas kuukaudella. Ja niin edelleen. Julkaisupäivän naurettavuuksiin asti mennyt lykkääminen johti siihen, että levyä alettiin pitää lähestulkoon hip hopin omana miniversiona Chinese Democracysta – Iisakin kirkkona, jonka ”aikatauluongelmien” oletettiin johtuvan lähinnä sen paskuudesta.

Toisaalta albumia oli alun perin alettu odottaa niin kiihkeästi siksi, että Williams oli yksi niistä harvoista tämän vuosituhannen artisteista, joiden hartioille saattoi asetella popneron viittaa. Noin vuosina 2000-2003 kaikki mihin Pharrell koski tuntui muuttuvan kullaksi: hän suolsi tuottajapartnerinsa Chad Hugon kanssa järkyttävän innovatiivisia hittejä kaikille poppareista räppäreihin ja käynnisti tai loi uudelleen useammankin poptähden uran siinä sivussa. Jos noihin aikoihin kuuli radiosta kappaleen, joka erottui joukosta, saattoi olla varma, että sen takana oli muuankin herra Williams. Kelisin Caught Out Therestä NERDin Lapdanceen ja Justin Timberlaken Like I Love Yousta Snoop Doggin Drop It Like It’s Hotiin tarttuvat mutta uutta luovat kappaleet virtasivat Pharrellin biittikirstusta kuin hunaja runsaudensarvesta. (Käykääpä vaikka piruuttanne vilkaisemassa The Neptunesin diskografiaa täällä.)

In My Mindin päälle on siis kasattu jos jonkinlaista, ristiriitaistakin, odotusta. Kuten tässä tilanteessa saattaa odottaakin, albumi ei ole ensin mainitun ajatusrakennelman mukainen pannukakku, mutta ei se myöskään tue merkittävästi Pharrellin pyrkimystä tulla tämän vuosituhannen Stevie Wonderiksi. Ensimmäisen kolmen kappaleen muodostaman ryppään aikana näin tosin saattaisi luulla – ne seisovat pystypäin minkä tahansa hänen aiemman tuotoksensa rinnalla. Siitä eteenpäin levy on valitettavasti osumatarkkuudeltaan ”1X2”-osastoa. Karu totuus on se, että toiset albumin kappaleista eivät olisi mahtuneet sen paremmin Kelisin, Timberlaken kuin Clipsenkään ensilevyille. Vaikkapa You Can Do It Too on sellaista ihan kivaa perus-Pharreliä, jota voisi odottaa löytävänsä jonkin b-luokan R&B-laulajan levyltä.

Osasyy siihen, että levy ei tahdo kirvoittaa riemunkiljahduksia on se, että Pharrellin luomaa soundia on ryöstöviljelty viime vuosina hyvinkin laajasti, minkä lisäksi The Neptunesin itse tuottamia kappaleita on tungettu joka tuutista kipurajoille asti (vuoden 2003 elokuussa 43 prosenttia (!) kaikista Yhdysvaltain radiossa soitetuista kappaleista oli heidän käsialaansa). Levyllä on toki paljonkin keskivahvaa Pharrell-soundia, joka olisi vielä vuosituhannen alussa – ehkäpä jonkun vahvemman MC:n tai laulajan työstämänä – saattanut hyvinkin kuulostaa peräti kekseliäältä. Nyt kuitenkin kuulostaa lähinnä siltä, että Williams on lakaissut studion lattialle päätyneitä jämäbiittejään levylle.

Mutta on levyllä myös briljantit hetkensä: esimerkiksi Can I Have It Like That, Angel ja Raspy **** ovat pulppuilevaa ja tuoretta, karamellintuoksuista räppiä ja R&B:tä – ja sitäkin tuoreempia ne olisivat, ellei niitä olisi viimeistä lukuunottamatta julkaistu ajat sitten sinkkuina. Aiemmin kuvailtua taustaa vasten albumin voi kuitenkin kiteyttää fraasiin ”liian vähän liian myöhään”.

| Arvostelut |

| Artisti vierailee seuraavissa levyissä |

| Kotisivut |

www.pharrellwilliams.com

| Uutiset |

04.11.2008 / Lisää huipputähtiä Suomeen

01.07.2008 / Williams haluaa eroon tatuoinneistaan uudella keinoihomenetelmällä

13.06.2008 / Pharrell Williams havittelee The Strokesia