|
|
Adam & Santtu: Hei, me laulamme jälleen, hei!
01. Matkustaja 02. Annoin pikkusormen 03. Aikuiseen makuun 04. Täältä tullaan, elämä! 05. Minun makuuni 06. Sä oot kiva 07. Sokerin kahvi 08. Tunnen surun 09. Kodissain 10. Ampujan kosto 11. Sibeliuksen kyynel 12. Raulin taival 13. I have no legs 14. Sormet sannassa 15. Entä nyt – vitaalia infoa 16. Progressiivinen
03.32 02.30 03.09 01.23 04.55 03.22 02.26 02.56 02.37 01.34 00.31 03.14 01.16 04.56 04.54 29.39
Espoon Viherlaaksosta kotoisin olevat Adam & Santtu, eli Ville Lappalainen ja Jusu Hautala pistivät viime syksynä pihalle levyllisen omatekoista musiikkiaan. Kokonaisuus kantaa nimeä Hei, me laulamme jälleen, hei!, ja on promolappusen mukaan yhdistelmä folkia, reggaeta, poppia, rockia ja räppiä yhdistelevää akustista musiikkia. Aivan näin monipuolisesta kattauksesta ei kuitenkaan ole kysymys, vaan musiikillisena perustana toimivat akustinen kitara ja vaihtelevalla nopeudella hoidetut miesvokaalit. Matkustaja aloittaa levyn akustisen kitaran ja puhelaulun tahdissa, ja kappaleessa kuullaan lyhyesti myös reggae-huudahduksia. Annoin pikkusormen… jatkaa enemmän kitaravetoisella melodialla ja lauleskelulla. Aikuiseen Makuun alkaa J.Karjalaisen mieleen tuovalla fiilistelyllä, mutta siirtyy sitten takaisin tutummalle kitarannäppäily- ja höpötyslinjalle. Täältä tullaan, elämä on lähinnä ylipitkä skit, jossa jauhetaan niitä näitä levyn teosta, ilmeisesti jossain moottoritien varrella. Balladimainen Minun makuuni sisältää vaihteeksi enemmän lauletunkuuloisia vokaaleita, ja räpistä tuttuja taustahöpinoitä ja överiksi vedettyjä, venyteltyjä taustavokaaleita. Sä oot kiva sisältää vaihteeksi myös naisvokaaleita, jotka piristävät hieman sinällään aika tavanomaista kappaletta. Lisää ympäripyöreää filosofiointia ja myös kahvipöytäkinastelua sisältävä Sokerin kahvi-skit menee ohi sen kummemmin kolahtamatta. Myös ”elämänmakuinen” Tunnen surun kulkee sydänsurutilityksineen tuttuja polkuja. Puhelaulua ja lisää akustista kitaraa tarjoileva Kodissain ei rumpukompin ja taustahälinan lisäksi oikein erotu massasta. Skittinä toimiva Ampujan kosto keskittyy taas vaihteeksi tuttuihin puheenaiheisiin naisista ja Makuunista. Sibeliuksen kyynel on sekin lyhyt taukopala, jossa lyriikat hoidetaan räp-tyylisen flow:n säestyksellä. Raulin taival on jo ties kuinka mones saman kaavan mukaan tehty kitara-puhelaulu-tekele, jonka lyriikoista ei jää mieleen muu kuin Negativen kuuntelu ja Nivean käyttäminen. Runomuotoinen I have no legs tuo puolestaan mieleen jonkun lukion kulttuuripäiville väännetyn ohjelmanumeron. Karmealla muka-jamaikalaisella chillailuhöpöptyksellä käynnistyvä Sormet sannassa hyödyntää taas vaihteeksi naisvokaaleita, muttei muuten jää mieleen erityisen positiivisella tavalla. Entä nyt – vitaalia infoa-skit toteaa levyn olevan yhtä biisiä vaille valmis, ja sitten onkin taas akustisen kitaroinnin ja laulun vuoro. Ilmeisesti ajankohtaisia uutisia referoivissa lyriikoissa ei ole päätä eikä häntää, mutta kitarointi sentään toimii hiukan tavallista ilmeikkäämmin. Päätösraitana toimiva Progressiivinen petraa sekin musiikkipuolensa osalta jonkin verran, sillä lyhyehkön kertosäkeen melodia on melko vetävä. Outona yksityiskohtana mainittakoon kappaleen jälkeen tuleva 15-minuuttinen hiljaisuus ja sitä seuraava ikuisuuden kestävä piilo-skit. Hei, me laulamme jälleen, hei! on aika erikoinen kokonaisuus, jossa eniten mietityttää se seikka, että levy on ylipäätään julkaistu kaupallisesti. Kyseessä on nimittäin parilla uudella kappaleella laajennettu, alkujaan 2004 omakustanteena julkaistu levy. Kaveruksilla on varmaan ollut hauskaa kappaleita ja skittejä väsätessään, mutta ei-viherlaaksolaiselle, ulkopuoliselle kuuntelijalle tämä tuntuu liiankin sisäänpäinlämpiävältä paketilta. Kappaleissa ei yksinkertaisesti ole lainkaan mieleenjääviä koukkuja, tai melodiaa joka jäisi soimaan päähän. Lyriikat taas pyörivät niin pienessä piirissä, ettei niistä jää mieleen muuta kuin Makuuni ja syystä tai toisesta ikävästi käyttäytyvät naiset. Eri musiikkigenreistä napatut vaikutteet taas ovat melko huomaamattomia, tai sitten suorastaan päälleliimatun oloisia, mikä pätee etenkin reggae-rykäyksiin. Skittien pohjalta suosittelisin pojille mieluummin radiojuontajan kuin muusikon uraa, sillä juttua tuntuu tulevan niin asiasta kuin sen vierestäkin ihan kiitettävästi.
|
|
