Rihanna: Music Of The Sun (Universal Music)
01. Pon de replay
02. Here i go again
03. If it´s loving´ that you want
04. You don´t love me
05. That la, la, la
06. The last time
07. Willing to wait
08. Music of the sun
09. Let me
10. Rush
11. There´s a thug in my life
12. Now i know
13. Pon de replay (remix)
4.06
4.10
3.27
4.19
3.45
4.53
4.37
3.55
3.56
3.09
3.20
5.01
3.37
Kun nyt kaikki vähänkin Karibian saarilta haiskahtava musiikki on nykyisin niin pop,
myös Def Jamin on luonnollisesti pitänyt haalia talliinsa nuori ja nätti tyttö, joka
on kotoisin kyseisestä maailmankolkasta. (Ja olenko se vain minä, vai nuortuvatko nämä
popparit etenkin R&B-markkinoilla entisestään – Rihanna näyttää suunnilleen 14-vuotiaalta,
vaikka onkin 17.)
Music of the Sun on alkupuolellaan letkeää ja ajoittain hyvinkin onnistunutta
R&B:hen ja reggaeen notkollaan olevaa nykyaikaista poppia. Reggae- ja dancehall-painotteiset
biisit ajavat asiansa, mutta kun on kyse musiikista, jolla on tarkoitus rahoittaa levy-yhtiön
kavereiden autoihin uudet timangivanteet, on mukaan pitänyt mahduttaa myös jenkkimarkkinoita
varten reilulla kädellä tusina-R&B-soundia. Sen sijaan megahitti Pon de Replay pesee
Sean Paulilla alusvaatteensa, ja on kaiken kaikkiaan mainiota populaarimusiikkia.
Myös muut ensimmäisistä kappaleista toimivat ilahduttavasti.
Mutta sitten alkaa sataa sitä itseään. On kuin The Last Time -kappaleella levyn kaappaisi
haltuunsa Toni Braxtonin haamu, joka on kuunnellut viime vuodet pelkkää Boyzonea.
Tästä ei kuitenkaan yllättäen ole kyse. Itse asiassa levyn kaappaa haltuunsa tuottajakaksikko
Sturgen & Rogers, joka on suunnilleen yhtä karibialaishenkinen kuin Matti Vanhanen,
joskin Matti antaisi siinä kisassa kovan vastuksen. (Jos epäilette, käykää katsomassa
tätä.)
Mitä nämä muun muassa Jessica Simpsonille ja Donny Osmondille musiikkia tehtailleet
kaverit levyllä tekevät, on täydellinen mysteeri. Absoluuttinen pohjakosketus saavutetaan
nimikappaleella, jonka voisi ilmoittaa suoralta kädeltä Euroviisuihin.
Ilman kauhukaksikon tuotoksia, jotka tuntuvat juuttuneen tiukasti vuoteen 1992, keitos olisi
reilusti keskinkertaista parempi. Ongelma vain on, että nämä limaiset tekeleet hallitsevat
suurta osaa levystä. Vastaavan tuottajan pallilla yhtiöineen häärivä Jay-Z sietäisi
tästä hyvästä joutua teljetyksi huoneeseen seuranaan ainoastaan herrojen Sturgen ja Rogers
vanhat tekeleet.
 
Santtu Reinikainen (13.12.05)
|
