The Black Eyed Peas: Monkey Business (Universal Music)
01. Pump it
02. Don´t phunk with my heart
03. My style
04. Don´t lie
05. My humps
06. Like that
07. Dum diddly
08. Feel it
09. Gone going
10. They don´t want music
11. Disco club
12. Bebot
13. Ba bump
14. Audio delite at low fidelity
15. Union
16. Do what you want
3.32
3.59
4.28
3.38
5.26
4.34
4.19
4.19
3.13
6.46
3.48
3.30
3.56
5.29
5.03
4.02
Vibe-lehti esitti toissa numerossaan kysymyksen: "miksi hip hop rakastaa vihata The Black Eyed Peasia?"
Minusta vastaus on aina ollut selvä, mutta katsotaanpa. BEP teki kaksi levyä laadukasta, tiedostavaa hip hopia,
mutta ne eivät levy-yhtiön mielestä myyneet tarpeeksi, joten se uhkasi heivata yhtyeen pihalle.
No, ennen kuin tiedetäänkään, yhtye oli palkannut - ilmeisesti levy-yhtiön painostuksesta -
Disneyn lastenohjelmassa ja myöhemmin teinipoptrio Wild Orchidissa kannuksensa
ansainneen mallinukke Fergien, alkanut pukeutua "kiinnostavasti" ja tehnyt musiikistaan geneeristä
tanssipoppia. Sanat itsensä ja myyminen tahtovat tulla mieleen muillekin
kuin punk-oppikirjansa lukeneille.
Monkey Business on yhtyeen toinen muodonmuutoksen jälkeinen albumi, eikä se poikkea
edellisestä oikeastaan mitenkään. Levyn avaaminen Pulp Fictionissa samaa roolia
toimittaneella Misirlou-kappaleella on typerryttävän epäomaperäinen
temppu, eikä juuri parempaa ole luvassa jatkossakaan: levy on ahdettu täyteen
niin ilmeisiä sampleja Bananaramasta Stingiin, että se
kuulostaa enemmän alehyllystä poimitulta kesähittikokoelmalta kuin artistilevyltä.
Vierailijat dominoivat kappaleiden tyyliä lähes täydellisesti. Niinpä kappale,
jolla vierailee Justin Timberlake kuulostaa Timberlakelta,
James Brownin tähdittämä kappale Brownilta, Jack Johnsonin
Johnsonilta ja niin edelleen. Like That -kappaleessa studioon on
kärrätty tiedostavan hip hopin jättiläiset Q-Tip ja Talib Kweli
nostamaan BEP:n uskottavuutta; kappale on levyn parasta antia, mutta
kuulostaa - yllätys, yllätys - Native Tongues -klikin tekosilta.
Viimeistään Union -biisissä yhtye antaa lopullisen kuoliniskun musiikilliselle
kunnioitettavuudelleen tekemällä Puffyt ja lainaamalla Englishman in New York -
kappaleen lähes sellaisenaan ja raahaamalla vielä Stingin tantrisen egon studioon kähisemään.
Tällä levyllä siis kuullaan, miltä kuulostaa identiteettinsä rikkauksien ja
menestyksen perässä juostessa kadottanut yhtye. Eivät levyn kappaleet
erillään kuulosta varsinaisesti huonoilta, mutta näillä näytöillä
yhtye varmistaa paikkansa ainoastaan autoradioissa - ei musiikin
historiassa. Ja ymmärtääkö kukaan, mistä penteleestä niissä
piraatti-transvestiitti-asuissa on kyse?
Santtu Reinikainen (08.08.05)