| Wildlife |

Ensimmäistä kertaa järjestettävä Wildlife-festivaali keräsi yhteen nivaskan suomiräpin kermaa sekä suomalaista ja ihan ehtaa jamaikalaistakin reggaeta. Minifestari järjestettiin etupäässä Virgin Oil Co:n tiloissa Helsingin keskustassa; perjantaina marssitettiin lavalle räppäreitä, kun taas lauantaina oli reggaeartistien vuoro.

PE 14.5. Hip Hop Friday

Stig Doggin laahustaessa lavalle vähän ennen yhtätoista Virgin Oil notkuu puolityhjyyttään. Ja se taitaa hieman kuvastua Stigun meinigissä: rooliaan varten (ahem…) pientä kaljamahaa kultivoinut "entinen Stigg Dogg, entinen Punavuoren R. Kelly" tekee alussa keikkaa vähän kuin kotisohvalta. Toisen biisin jälkeen taidetaan kuulla puolivitsillä: "olikohan tää tässä vai vieläkö te haluutte biisin?"

Sali kuitenkin täyttyy pikku hiljaa, DJPP hyppää dekkien takaa körmikkään ärränbeeduon toiseksi jäseneksi ja itse artistikin piristyy samaa tahtia. Viimeistään idioottiklassikko Kun nainen lyö karauttaa hymyn viimeisimmänkin kasvoille.

Seuraavaksi vuorossa on samalla viikolla lievästi sanoen odotetun kolmoslevynsä julkaissut Kemmuru. Eihän Kemmuru livenä ihan parhaimmillaan koskaan ole, mutta heidän letkeän hyvä perustasonsakin riittää viemään keikan alusta loppuun nautittavasti. Setissä kuullaan matskua kaikilta albumeilta, joista korvaan tarttuvat erityisesti ensilevyn ylivoimainen kultakimpale Elämä laittaa saiffaa ja tuoreen Meiltä puuttuu kaikki ?platan kaihoisa Kobehärkänä.

Asa on tällä kertaa liikkeellä ilman loistavaa JätkäJätkät-livebändiään, mikä on sääli, koska heidän kanssaan Asa pystyy parhaimmillaan heittämään vaikka vuoden parhaan keikan. Setissä kuullaan melko tasapuolisesti kipaleita miehen useimmilta albumeilta ja mixtapeilta, mikä on ihan hauskaa etenkin niiden kuulijoiden kannalta, jotka ovat nähneet miehen keikkoja enemmänkin. Kyllähän AsaMasa Bin Ladeniksikin itseään joskus tituleeranneella Itä-Helsingin miehellä lavakarismaa on, mutta tämä keikka jää rutiinivedoksi.

Illan lopettaa näinä päivinä myöskin uuden albuminsa julkaiseva ikilivesuosikki Notkea Rotta. Uudelta albumilta puuttuvat rottaporukan muut jäsenet on myös päästetty (onneksi) häkeistään tämäniltaista show’ta varten.

Rautaperse kieppuu esitellen tuttuun tyyliin kirppis-Karate Kid -saksipotkujaan, kun taas Rohtori Laine lyllertää lavalla verhoutuneena aamutakkiin ja keltapilkullisiin boksereihin (ja välillä pelkkiin keltapilkullisiin boksereihin) ja Rotta riehuu muuten vain kuin häkkyrä. Kyllähän miehet hyvässä kunnossa ovat (tiettyä poikkeusta lukuun ottamatta), ja on heidän pakkokin olla, että voivat kerta ja keikka toisensa jälkeen tarjoilla näin adrenaliininsekaisella lavaeuforialla ahdetun show’n. Uudet kipaleet toimivat ihan rinta rinnan vanhojen kanssa, ja erityisesti Syö! Juo! Nai! nostattaa yleisössäkin tunnelman kattoparruja kohti.

LA 15.5. Reggae Saturday

Lauantaina on siis vuoro reggaen. Illan yleisömäärän perusteella näyttää, että suomalainen reggae osuu huomattavasti paremmin nuorison sensibiliteetteihin kuin kotoinen räp tai R&B. Mutta miksi? Ehkä siksi, että nuoruuteen kuuluu, että otetaan itsensä aika vakavasti; tunnetaan asioista vahvasti, julistetaan omia periaatteita eikä tingitä mielipiteistä. Ainakaan täällä nähty suomalainen räp ei ota itseään vakavasti; itse asiassa itseironia ja kaikenlainen metagonzoilu menee välillä aika käsittämättömiin sfääreihin.

Reggae tarjoaa näennäisestä letkeydestään huolimatta tästä vapahduksen. Suomalainen reggae tarjoaa itsensä ja aatteensa tosissaan ottaville nuorille hedelmällistä maaperää ja samaistumiskohdetta. Luomusafkat, nostalgia Suomen maaseutua kohtaan, hippiaatteet ja varmuus omasta paremmuudesta ? siinähän sitä on. Osittain on myös toki kyse vain siitä, että suomiregei mielletään rennoksi hyvän tuulen musaksi, joka kelpaa kesäiseen biletykseen.

Nörttilaseihin, lippikseen ja löysiin vaatteisiin sonnustautunut Nopsajalka esittää melko vahvan sähköistä reggae/dancehalliaan ihan hyvällä energialla, mutta en minä voi sille mitään: kyllä tämä taipuu ärsyttävän puolelle. Miten on esimerkiksi selitettävissä monen suomalaisen reggaeartistin suosima ”suomalais-jamaikalainen” aksentti? Ei oikein mitenkään, elleivät nämä kaverit ole oppineet puhumaan suomea Jamaikalla. Hitit kuullaan toki uskollisella äänentoistolla ja yleisö on intoa puhkuen mukana.

Taitaa olla turha toivo, että hipahtaneen finskireggaen keulahahmo Jukka Poika ainakaan alentaisi illan ärsytyskerrointa. Koskapa en ole kuitenkaan aiemmin nähnyt Mr Poikaa elävänä, minulle on lievä yllätys, että hän on lavalla kuin Dane Cookin, Birdcagen näyttelijäkaartin ja Lee ”Scratch” Perryn ristisiitos. Orgaanisen maaseutuelämän onnea sanoituksissaan hehkuttavan Pojan esitys tempaa yleisön tanssiin, ja kyllähän hänellä tarttuvia kipaleita onkin; sellaisia kuin Hän haluaa huussin ja Pläski. Minusta hänen koko eetoksestaan ja erityisesti illan keikasta huokuu kuitenkin verhoillun narsismin eltaantunut katku; on vähän kuin hän ajattelisi keksineensä yksinoikeudella sellaiset elämän perusjutut kuin suvun jatkamisen ja yksinkertaisen elämäntyylin.

Kokonaisuutena Wildlife oli ihan kiva – joskaan ei mitenkään tavattoman oleellinen tai uutta tuova – lisä helsinkiläisten musiikkitapahtumien joukkoon. Ensi vuonna uudestaan vielä kovempien kiinnitysten kera?

Santtu Reinikainen