Backstreet Boys, Hartwall Areena

Vuonna 1995 olin mennyttä naista. Peruskoulun viidennellä luokalla kuuluin poikabändibuumin kohdeyleisön kuohuihin; tapeltiin Take Thatin tai juuri ekan sinkkunsa julkaisseen Backstreet Boysin paremmuudesta. Kaikki tiesivät jo silloin, että 'N Sync vaikeine kirjoitusasuineen oli kukkua. East 17, Boyzone ja Westlife – ei kiitos! Kyllä Bäkkäreiden vain 16-kesäinen Nick Carter veti muita pataan silloin, ja miksei nytkin.

90-luvulla pärjättiin pelkälla puhtaalla popilla, nyt uusimmalla ja seitsemännellä This Is Us -levyllään Backstreet Boys juottaa lauluihinsa enemmän tai vähemmän onnistuneesti ärränpeetä ja hiphoppia. Taipaleen alun Max Martin ja Denniz Pop ovat vaihtuneet täysipäiväisten aikuisten miesten musiikin kynäilijöihin ja artistivieraat niinikään tunnetumpiin kasvoihin.

Joukon vanhin (jo vähän vaille 40-vuotias!), Kevin Richardson, lähti lätkimään vuonna 2006 Bäkkäreiden parin vuoden hiatuksen jälkeen julkaistun paluualbumi Never Gonen jälkimainingeissa. Verrattuna muihin poika/miesbändeihin alkuperäisjäsenten yhdessäolo 13 vuoden ajan on legendaarinen. Nykyisinhän yhtye porskuttaa nelijäsenisenä: Nick Carter, Brian Littrell, Howie Dorough ja AJ McLean.

Suomessa miehet ovat neljästi konsertoineet, vaikka tällä viimeisimmällä vierailulla 02.12.2009 heidät näinkin ensimmäistä kertaa. Odotukseni oli kova, sillä aiempina vuosina olen joutunut ihan oikeasti itkua tihrustamaan kun ei ole ollut varaa nähdä showta. Kat DeLuna, alun perin lämppäriksi buukattu, ei päässytkään esiintymään, vaan sen sijaan Backstreet Boyssin oma dj hoiti homman diskoisilla remix-biiseillä.

Yleisöstä lähti kyllä ääntä, herranjumala. Jännitys introvideon aikana oli käsin kosketeltavissa, oli pakko nousta seisomaan ja olla räpäyttämättä silmiä jotta ei missaisi sekuntiakaan ryhmän sisääntulosta. Everybody-biisin jälkeen loppuhalli piti hurjasti näkemästään, minä en niinkään. Pisteet kotiin pojat vetivät kyllä livenä laulamisesta ja tanssimisesta samaan aikaan, mutta odottamaani pyrotäytteistä spektaakkelia ei koskaan tullut.

Pettymys on vieläkin valtava, sillä uskon olevani tosifani, vaikka se kuluneelta kuulostaakin. Hienot esiintymiskostyymit aiemmilta keikkataltioinneilta ovat vaihtuneet H&M:n sponssaamiin kahteen-kolmeen vaatekertaan, koreografiat sen sijaan jämähtäneet aikaan ennen vuosituhannen vaihdosta. Ja ne taustatanssijat. Neljä neitokaista mitä hutsummissa asuissa vähän kuperkeikkoja vääntämässä. Luulisi, että sata miljoonaa myyneellä ryhmällä olisi varaa edes pariinkymmeneen rekkaan täynnä propseja.

Backstreet Boys oli kyllä elävä irvikuva itsestään kyseisellä keikalla. Sisäfile on selkeästi maistunut kiintiöhuumausainekoukussa olleelle AJ:lle, ja tukka lähtenyt pakoon siinä samalla. A.W. Yrjänä sen sijaan kalpenisi kateudesta Brianin sieraimien hörötyksen vuoksi. Howie taas oli turvallisen mitäänsanomaton ja helposti unohdettava niin kuin aina. Nickistäkin, porukan kuopuksesta, on boy-nimitys ajanut ohi hyvän aikaa sitten.

”We're not Backstreet Men, we're Backstreet Boys!”-printtipaita jäi sanomattakin myyntikojuun.

Martina Henell (kuvat: Kati Ruotsalainen)