|
|
Flow Festival 2009, Helsinki Hipit, jupit, hipsterit, hopsterit, popsterit ja muut kaupunkilaisotukset kesän lopettajaisiksi yhteen keräävää Flow-festivaalia juhlittiin jo kolmatta kertaa Suvilahden entisen voimalan alueella. Festivaalialuetta oli muutettu jälleen kerran – joskaan ei sanottavasti parempaan suuntaan. Järjestäjien mukaan rukkaukset johtuivat alueen laajennuksesta, minkä hyöty jäi kuitenkin kyseenalaiseksi. Flow’n perinteiseksi kiusaksi käyneille juoma- ja vessajonoille ei oltu puolestaan onnistuttu tekemään oikeastaan mitään. (Erityisiä risuja puhtaan itsekkäistä syistä lähtee median wc-tilojen poistamisesta sekä Raku-Yan edellisvuoden huokeiden ja herkullisten sushi-settien vaihtumisesta alimitoitettuihin ja ylihintaisiin limariisi-porkkanamössöannoksiin. Buu!) Ainoa varsinainen parannus oli hauska ja intiimi Sauna-piha ja ehkä myös hieman isompi päälavan alue. Pienistä narinoista huolimatta pääasiat olivat kohdallaan: Flow tarjoili eittämättä tähän asti kovimman artistikatraansa ja festarikansa oli totuttuun tapaan liikkeellä poikkeuksellisen rennolla ja hyväntuulisella asenteella. 
 Seuraavaksi on vuorossa etukäteen totaalisen ylihypetetyksi ja teennäiseksi haukuttu (ja minunkin pelkäämäni) Le Corps Mince de Françoise. Ja mitä muuta voisikaan ajatella kolmen graafista ja muotisuunnittelua opiskelevan nuoren naisen bändistä, joka ei ole vielä julkaissut albumia, mutta on esittänyt indie-elektroaan jo Pariisin muotiviikoilla ja NME-lehden kiertueella? Niiin punavuorelaista, niiin teennäistä.  Vaan eipä ole. Yhdellä viikonlopun parhaista keikoista yllättänyt bändi ei esitä mitään – paitsi itsevarman, mukaansatempaavan ja energisen konsertin, jossa hyvät biisit seuraavat toisiaan. Kappalemateriaalin vahvuudesta kertoo se, että bändin soittaessa lopussa isoimman hittinsä Cool and Bored, se tuntuu melkein antiklimaattiselta. Siispä hatut kouraan; joskus hype on oikeutettua. Paljon ehtii tapahtua kahdessa vuodessa. Vuonna 2007 New Young Pony Club surffasi kovimmassa huudossa olleen tanssittavan post-/dance-punkin aallonharjalla ja kuulosti nuorelta, viileältä ja vihaiselta. Nyt, vuonna 2009, NYPC kuulostaa aidon energiapaukun tarjoilleen Le Corpsin jälkeen ponnettomalta ja leipääntyneeltä veteraanibändiltä. Valkaistussa elektropunk-frisyyrissään heiluva nokkanainen Tahita Bulmer toki yrittää parhaansa, mutta reilusti uusia biisejä esittävän yhtyeen meininki tahtoo hukkua isolta lavalta aukeavaan illan hämärään. Bändi lämpenee kuitenkin onneksi loppua kohden.  Hupaisahkon, puhtoisen Ivy League -estetiikan (purjehduskenkiä, korkeaa koulutusta ja poolopaitoja) indiepoppiin lanseerannut Vampire Weekend on pukeutunut keikalleen valitettavan normaalisti. Yhtyeen hauskasti afropopista ammentava, pakottoman eloisasti leijuva indie sopii kuitenkin päälavalle erinomaisesti ja uppoaa ennätyslukuiseen Flow-yleisöön kuin tuttu eksoottinen cocktail. Ja onpa myös luultavaa, että muutama tyttö yleisössä menettää sydämensä hetkeksi joviaalin tunteikkaasti tulkitsevalle Ezra Koenigille.  Käsittämättömästä aikataulutuksesta johtuen joudun kuitenkin sukkuloimaan puolen tunnin kohdalla telttaan, jossa Roots Manuva on jo aloittanut. Englannin vanhemman hiphop-valtionpäämiehen auktoriteetilla esiintyvä Manuva on juuri sitä – muttei juuri enempää. Hieman väsähtäneen setin aikana tuntuu, että mahdollisesti nautitut luonnontuotteet ovat tehneet sedistä vähän turhankin lunkeja. Levyllä etupäässä hiphopista ja dubista ammentava musiikki kuulostaa rikkaalta, kekseliäältä ja usein syvälliseltäkin. Keikalla sävyt kuitenkin tahtovat puuroutua harmaahkoksi bassomassaksi. Vinksahtaneen haikea Cruff ja taivaisiin rytmin siivin kohoava Let the Spirit kuitenkin pääsevät oikeuksiinsa jättäen keikasta kelvollisen maun suuhun. Kun viime- ja tämänvuotiseen kasarilaisten (Onko se sana? Nyt se on.) naispuolisten syntikkapopartistien aaltoon lukeutuva Uuden-Seelannin Ladyhawke aloittaa keikkansa 0.40 yöllä, telttalava on itse teltan ulkopuolella sijaitsevan aidan ulkopuolelle asti niin täyteen ammuttu, että sekaan tunkiessaan saa käyttää apunaan kenkälusikkaa ja vaseliinia. Leidin (vai pitäisikö sanoa Ladyn?) sijoittaminen telttaan on sikälikin erikoista, että hänen likipitäen stadionolosuhteisiin räätälöidyt synapophittinsä olisivat saattaneet soundata jopa paremmalta päälavalla. Livenä musiikki kuulostaa lähes prikulleen samalta kuin levyltä, mikä on näkökannasta riippuen hyvästä tai pahasta. Mikä taas on kiistämätöntä on, että keikan tunnelmaa olisi auttanut, jos artisti olisi heivannut kitaransa nurkkaan ja liikauttanut 90-luvun alun Meg Ryanilta lainattua hiuspehkoaan (ja muutakin vartaloaan sen mukana) johonkin valaistun mikkitelineen takaa. Edes kerran. Ylipäätään musiikki kuitenkin kuulostaa hyvältä: valheellisen nostalgiselta, plastisen tunnelmalliselta ja tarttuvalta kuin taskuun sulanut suklaapatukka. Erityisesti Paris is Burning vetää mukaansa. Festarin klubeille pyrkiessämme käy ilmi eräs asia: klubitilat ovat eittämättä alimitoitetut tämänvuotiseen yleisömäärään nähden ja klubeille pyrkiminen on kuin joutuisi vartiksi karja-aitaukseen (perjantai) tai suorastaan mahdotonta (lauantai, jolloin isomman Voimala-klubin ovet suljetaan käsittämättömästi jo 2.15).  Ihmiskarjaruuhkasta täpärästi Voimalaan päästyämme on pakko todeta vanhan kansan sanoin: Huoratron ei petä koskaan. Kuten viime vuoden Flow’ssa, turboahdetut elektroniset junttasoundit käynnistävät tanssikansan kuin defibrillaattori. Tähän on hyvä lopettaa ensimmäinen päivä. 
Afrobeatin jumaloidun kummisedän Fela Anikulapo Kutin poika Seun on ilmeisesti tuonut bändinsä kanssa auringon mukanaan varovasti sanottuna vaihtelevaan Suomen kesään. Seunin taustabändi Egypt 80 on soittanut jo vuodesta 1979 lähtien Felan taustalla, mikä myös näkyy ja kuuluu; harvoin on Suomessa todistettu näin kovalla pieteetillä groovaavaa kokoonpanoa. Tiukanletkeät, monikerroksiset afrobeat-rytmit saavat yleisön peput ja kädet heilumaan kesän ehkäpä viimeiseksi jäävässä helteessä. Karismaattisesti ja energisesti esiintyvä Seun Kuti on jotain kovin harvinaista: lähes legendaarisen vanhempansa tasolle yltävä esiintyjä. Paidatta lavalla vatkaavan Kutin konsertti on tähänastisen Flow’n hienoin show. Kokeelliseen musiikkiin ja muuhunkin taiteeseen kallistuvalle Makasiini-klubille käydään mustien verhojen läpi. Sisällä on melkein pimeää; ihmiset istuskelevat mattojen peittämillä lattioilla ja palleilla. Lievästi vinksahtanutta, maalailevaa elektronista poppia tekevän Tuuli Inarin musiikki soljuu miellyttävästi toisesta korvasta sisään ja toisesta salin pimeyteen. Basistilla on tosin vänkä, tolkuttoman ylikokoinen neuvostosotilaan hattu. Ulos tullessa valo sattuu silmiin. On aika asettaa delegaation urhean ja pyyteettömän jäsenen noutama muistikortti kameraan ja suunnistaa telttalavalle, jossa Saksan Jazzanova on jo aloittanut bändikeikkansa (verrattuna siis elektroniseen settiin). Viikonloppuna tutuksi tulleeseen tapaan teltta on täynnä, ja ainakin anniskelualueen puolelta seurattuna sinänsä ihan pätevä keikka jää ulkokohtaiseksi. Brittiläinen köyhän miehen Interpol, White Lies, valloitti jostain käsittämättömästä syystä ensilevyllään saarivaltakunnan albumilistan ykkössijan. (Oikeasti: kuinka monta näistä tympeistä hiilikopioista vielä nousee menestykseen?) Bändi kuitenkin soittaa päällekkäin Jazzanovan kanssa ja jää etäiseksi ulinaksi.  Jazzanovan jälkeen teltassa esiintyy musiikkipiireissä kovaa arvostusta nauttiva kalifornialainen biittimaakari Flying Lotus. Miehen hiphopiin perustuvassa mutta genrerajoista piutpaut piittaavassa musiikissa erilaiset rahinat, kliksutukset, säröäänet ja ujellukset lyövät kättä läskien biittien kanssa luoden yöllistä urbaania äänimaisemaa. Flylo eli Steven Ellison nauttii silminnähden olostaan lavalla ja esiintyy juuri niin antaumuksella kuin nyt läppärin takaa voi. Keikalla kuitenkin toistuu sama ilmiö kuin levyllä: parin kolmen kappaleen ajan musa kuulostaa ihan jännittävältä, mutta sen jälkeen korva alkaa kaivata jotain mihin tarttua (niin kuin nyt vaikkapa paria kertosäettä).  Monet muistavat lauantain pääesiintyjän Grace Jonesin Bond-leffan näyttävänä pahiksena, joka lopussa uhraa henkensä hyviksien puolesta. Totaalisen originelli performanssitaideteos nimeltä Jones on kuitenkin muun muassa toiminut Andy Warholin muusana New Yorkin taidepiireissä ja levyttänyt musiikkia 70-luvulta asti. Parina viime vuonna comebackia pitkän tauon jälkeen tehneen superdiivan saaminen Suomeen osoittautuu ensi metreiltä lähtien todelliseksi onnenpotkuksi. Näin tyrmäävän kokonaisvaltaista lavashow’ta ei Flow-festivaaleilla ole aiemmin nähty – eikä paljon muuallakaan.  Ällistyttävässä kuosissa säilynyt rautamatami laskeutuu katosta lavalle sinisessä valossa kylpien kuin scifi-elokuvan avaruusjumalatar. Ja tästä se meno vasta paranee. Illan aikana nähdään ja koetaan toinen toistaan surrealistisempia pukuja, pyllynposkien hetkutusta lähikuvassa, paperisilppusadetta yleisön joukossa, pääesiintyjä tekemässä seksuaalista väkivaltaa stripparitangolle, huikaiseva valoshow ja paljon muuta. Lavalla patsasteleva hahmo ei aivan vastaa muita tuntemiani 61-vuotiaita.  Ja mikä tietysti tärkeintä, Jones keskittyy pääasiassa kiitetyimpien albumiensa Warm Leatherette ja Nightclubbing antiin, ja hänen tummasävyiset, autoritaariset vokaalinsa kuljettavat keikkaa superviileällä varmuudella ja tunteella. Tästä on vaikea panna paremmaksi.  Disco-punk-levymerkki DFA:n kiinnityksen The Juan Macleanin tamppaus kuulostaa teltassa Jonesin jälkihuuruissa lähinnä tympeältä. Ilta Suvilahdessa päättyykin tähän, sillä sekä Tiivistämö- että Voimala-klubeille on karmaiseva ryysisjono, ja jälkimmäisen portsarit ilmoittavat jo kahden jälkeen, että ihmisiä ei enää tulla päästämään klubille, mikä on sikäli perin outoa, että jos ihmisiä menee sisään, tulee heitä illan mittaan varmasti myös ulos. Tässä suhteessa festarin järjestelyt pettivät pahiten, sillä ulos klubeilta juuttui kasapäin tyytymättömiä festarivieraita. 
 Mutta toisaalta, mikäs on esiintyessä, kun on näin hienoja biisejä: muun muassa uuden levyn Bad Waters ja edellisalbumin Let My Shoes Lead Me Forward hurmaavat popdramatiikan, lievän toismaailmallisuuden ja puhtaan hittipotentiaalin sekoituksellaan. Hymyn kasvoille nostattavan keikan loputtua sade alkaa rummuttaa Suvilahtea toden teolla, mikä värjää festarialueen hetkessä keltaiseksi ihmisten kaivaessa alueella jaettavat sponsorisadeviitat esiin laukuistaan ja muiden sännätessä jakelupisteeseen.  Lähes yhtä nopeasti kuin sade on alkanut, se myös jälleen loppuu ? juuri parahiksi, jotta voimme tarkistaa Sauna-pihan We Love Helsinki -perinnetanssit. Alueen perille piilotetulle pihalle on pystytetty valkoinen avoteltta, jonka suojissa ihmiset pääsevät danssaamaan aidoissa suvitunnelmissa Suomi-iskelmän tahdissa Olavi Virrasta Rauli Badding Somerjokeen. Tanssit ovat hauska lisä näille monipuolisille festareille. Ja lipeääpä toimituskin tanssilattian puolelle. Päälavan puolella multi-se-ja-tämä Nitin Sawhney lepsuttelee läpeensä yhdentekevän oloisesti. Onhan miehen uralle mahtunut jos jonkinlaista tyylisuuntaa drum & bassista elokuvamusaan, mutta tänä sunnuntaina miehen setti kuulostaa erehdyttävästi keskitien cross-culture-kahvipöytämuzakilta.  Ennen illan – ja pienin varauksin koko festivaalin – pääesiintyjää Lily Allenia ei ohjelmassa ole vähään aikaan mitään kiinnostavaa, ja neito antaa vielä odottaa itseään. Allen saapuu lopulta lavalle tokkuraisen oloisena varsin sattuvasti laillisista ja laittomista huumausaineista kertovan Everyone’s At It -biisin tahtiin. Pian yleisössä aletaan vaihtaa katseita: itkeekö se? Seuraavien kappaleiden aikana käy selväksi, että itkeehän se, ja selityskin kuullaan kohtapuoleen. Allen selittää kaatuneensa ja loukanneensa selkänsä; hän pyytelee itkuaan anteeksi ja käskee yleisöä tanssimaan hänenkin puolestaan, mikä saa väkijoukon kannustamaan suosikkiaan villisti. Ja sitten hän itkee vähän lisää. Ja valittaa selkäänsä vähän lisää. Mutta vain biisien välissä: laulujen ajaksi itku loppuu kuin seinään. Katsantokannasta riippuen Allenin käytös on joko sympaattisen inhimillistä ja urheaa tai teinityttömäistä ja liikkuu säälin kerjäämisen rajamailla. Saatte itse päättää. Biisit kuulostavat kuitenkin livenä täyteläisiltä ja Allen myös laulaa ne pysyen ihailtavasti nuotissa. Silti Ilta-Sanomien väite, että Allenin keikka päihitti Grace Jonesin konsertin on täydellisen käsittämätön. Allen pesi Jonesin Flow’ssa vähään samaan tapaan kuin Jonas Brothers on ylivertainen The Clashiin verrattuna. Hyvän ja yleisöönmenevän keikan Allen silti onnistuu heittämään häiriötekijöistä huolimatta.  Lily Allenin jälkeen päälavan valtaa Ruotsin Fever Ray, joka on The Knife -yhtyeen Karin Dreijer Anderssonin sooloprojekti . Bändin musiikki on vielä tummasävyistä emobändiä reilusti diipimpää materiaalia, jossa kaikuvat elektrosuodattimen läpi ajetut vaikutteet alkuperäiskansojen musiikin mystiikasta. Mystistä on myös meininki lavalla: setin alkaessa pimeällä lavalla voi erottaa lähinnä Maya-papin päähinettä muistuttavaan hattuun pukeutuneen kosketinsoittajan ja himmeästi palavat mummo-varjostinlamput. Syvältä kumpuava, messuava musiikki saa pian seurakseen niskakarvat pystyyn nostattavan valoshow’n. Harmi vain, että tätä samaa jatkuu sitten pienin muunnelmin seuraava tunti. Muuttuvat laservalot ovat vaikuttavia, mutta musiikin toisteisuus alkaa puuduttaa aika pian. Setti – ja koko Flow ? on lopuillaan ja on aika alkaa lipua kohti uloskäyntiä. Kokonaisuudessaan Flow 09 tarjosi runsaan, ajankohtaisen ja monipuolisen artistikattauksen, lunkia meininkiä sekä pienestä takkuilusta huolimatta toimivat järjestelyt. Ei kaupunkifestarilta kai voi sen enempää toivoa.
teksti: Santtu Reinikainen |
|