| Roisin Murphy, Kulttuuritalo 30.1.2008 |

Róisín Murphy saapui keikalle Helsinkiin jo toisen kerran alle puolen vuoden aikana. Tämä siitäkin huolimatta, että hän joutui välillä keskeyttämään kiertueensa loukattuaan silmänsä Moskovan-konsertissaan heti edellisen Suomen-vierailunsa jälkeen. Loukkaantumisesta ei kuitenkaan näkynyt jälkeäkään, kun Murphy villitsi täyteen pakkautuneen Kulttuuritalon.

Róisín Murphyn Moloko-yhtyeen jälkeinen sooloura ei ole lähtenyt kaupallisen liitoon, vaikka levyt ovat keränneet kriitikkojen kiitokset. Suomessa hän kuitenkin nauttii enemmän kuin kulttisuosiota, mitä loppuunmyyty konsertti jälleen osaltaan todisti.

Murphy esitti keikalla hienon, sopivasti perinteisen Overpowered-uutuusalbuminsa käytännössä katsoen kokonaisuudessaan. Tunnelma keikkapaikalla räjähti kattoon heti alussa, kun Murphy bändeineen avasi illan sähköisesti jyräävällä Cry Babylla ja jatkoi esittämällä levyn parhaimmistoa kaihoisasta tanssibiisi You Know Me Betterista aavemaisen kantaa ottavaan Dear Miamiin.

Keikan visuaalisesta ilmeestä vastasivat dramaattisesti säihkyneet valot ja taustakankaan hieman tökeröt grafiikat. Nähtiinpä konsertissa myös suuren maailman meininkiä pienen maailman malliin Murphyn muuttaessa lookiaan tiuhaan vaihtamalla hattua, laseja ja muuta rekvisiittaa – poistumatta välillä lavalta. Maininnan arvoisia olivat myös synkronisoidusti tanssineet taustalaulajatytöt, jotka toivat lavalle jäänviileän Murphyn rinnalle maanläheistä sensuellia särmää.

Esiintyessään Murphy oli kuin diskopalloaikaan päivitetty, pöpimpi versio jostain takavuosien Hollywood-diivasta, kuten Marlene Dietrichistä. Hänessä oli samaa korskeaa itseluottamusta, täydellistä piittamattomuutta muiden mielipiteistä. Varjoja takaseinään heittäneiden valokiilojen puhkomassa pimeydessä esitetyn Primitive-kappaleen Murphy lauloi kuin sen sanoitusten viesti ihmisen alkukantaisuudesta olisi suunnattu juuri meille, alhaisille otuksille. Ja niinhän se olikin.

Melkein parituntinen keikka alkoi onnahdella lievästi jälkimmäisellä puoliskollaan, mutta hurmoksessa elänyt yleisö ei tästä tuntunut piittaavan. Osa biiseistä venähti kuitenkin turhaksi jammailuksi ja hidasteluksi. Esimerkiksi pari Molokon kappaletta (mm. The Truth) jättivät haalean maun. Viime vuoden biiseihin lukeutuvasta Let Me Know’sta kehkeytyi bändin käsittelyssä elastisesti funkkaava versio, joka kadotti kuitenkin jotain alkuperäisen haikean riehakkaasta tanssilattiatunnelmasta.

Varsinaisen setin päättäneessä teknoukkosmyrskyssä Murphy päästi valloilleen aiemmin mainitun kursailemattoman diivan riehuen lavalla hattu kasvoillaan kuin paraskin Tri Frankenstein, joka on juuri saanut tutkimuskohteensa elämään. ”It’s alive”, todellakin. Keikka oli hieman ylipitkä, mutta irlantilaistähden omineet suomalaiset saivat ainakin viihdettä koko rahan edestä. Mikä on tietysti mannaa maassa, jota isommat musiikkiaktit perinteisesti karttavat kuin genitaalisyylää.

Santtu Reinikainen