| Suomen suvaitsevaisin musiikkimedia |

Findance.com otti alkuvuodesta käyttöönsä uuden sloganin "Suomen suvaitsevaisin musiikkimedia". Mitä tämä sitten tarkoittaa? Omasta mielestäni sen voisi kiteyttää lauseeseen "Smurffienkin levy voidaan arvostella asiallisesti". Vaikka levy olisi kuinka kaupallisessa mielessä tehty, niin se voi antaa kohderyhmälleen yhtä paljon rahalle vastinetta kuin ääritaiteellinen julkaisu. Ei ole mitään järkeä vertailla toisiinsa tällaisia musiikkeja ja tyylistä riippumatta jokainen levy voi onnistua täydellisesti tarkoituksessaan eli vaikkapa ihan kympin arvoisesti. Suvaitsevaisuus ei luonnollisestikaan tarkoita sitä, että kaikki levyt saisivat arvosteluissa hyvän arvosanan. Päinvastoin kriittisyys on vain kärjistynyt sivustolla ja myös kaikkein alimpia arvosanoja tavataan.

Monissa musiikkijulkaisuissa näkee arvosteluja, joissa levy teilataan käytännössä jo edustamansa tyylinsä takia. Tämä koskee erityisesti pop- ja tanssimusiikkia, jolle ei useinkaan juuri suoda taiteellista arvoa. Poikkeuksia toki löytyy aina ja usein niitä vielä käsitellään kovin yksimielisesti. Arvostaminen tuntuu olevan tarttuvaa kriitikoiden keskuudessa.

Julkaisusta ei tietenkään välttämättä löydy yhtään sellaista arvostelijaa, jolla olisi tyyliin edes jonkinlaista kosketuspintaa. Tällöin tilanne voi olla se, että joko levy lytätään tai sitä ei tuoda ollenkaan esille. Eräässä lehdessä lukija valitti, että kyseisessä julkaisussa arvostellaan levyt vain oman musiikkimaun perusteella. Vastaukseksi annettiin jotain tyyliin "Kenenkäs musiikkimaun perusteella pitäisi arvostella, jos ei oman?". Ajattelematta vastaus voi tuntua kovinkin nerokkaalta, mutta asiaa pohtimalla tullaan tulokseen, että ketä kiinnostaa tuntemattoman tyypin oman musiikkimaun perusteella tehty juttu. Teknisesti ja journalistisella tasollahan juttu voi olla vaikka kuinka hyvä, mutta jos arvostelija ei anna levylle minkäänlaista mahdollisuutta ja on jo kiikuttamassa sitä divariin ennen kuin on edes kokonaan sitä kuunnellut, niin tästä näkemyksestä ei ole minkäänlaista hyötyä. Paitsi tietenkin mielessä "any publicity is good publicity".

Itsellenikin oli tuttu tilanne 90-luvun puolivälissä, kun arvostelija lyttäsi jonkun poikkeuksellisen hyvän tanssipop-levyn ja kirjoituksesta pystyi aistimaan, ettei sitä oltu kuunneltu tai sille ei oltu annettu edes mahdollisuutta. Kyllähän tanssipopissakin on tasovaihtelua, on huonoja ja hyviä levyjä. Mutta ei kai se voi olla niinkään, että parasta tasoa edustava levy on sitten se kaksi tähteä ja huonon tason levy yksi tähti. Tai sitten levy on kehuttu tyylisuunnassaan erinomaiseksi, mutta arvosanana keskinkertainen kolme tähteä ja muistetaan mainita, että yleensähän en tällaista musiikkia kuuntele.

Tätä kolumnia ei pidä kuitenkaan ajatella minkäänlaisena itsekehuna. Omassa mielessäni kiiluu useinkin lause "Huono arvostelu, mutta tulipahan tehtyä". Varsinkin paperilehdistön puolella on viljalti itseäni asiantuntevampia, kokeneempia ja teknisesti paremmin kirjoittavia arvostelijoita. Avarakatseisuutta on kuitenkin harmittavan harvoin yleisesti taiteellisesti vähempiarvoisina pidettyjä musiikkityylejä kohtaan. Monen mielestä sitä ei tarvitakaan, vaan tietty ylimielisyys on vain hyve arvostelijalla.

Karkeimmatkin levyarvostelijat ovat kuitenkin yleensä kovin inhimillisiä verrattuna nettifoorumeihin, joissa ei juuri hienotunteisuutta tunneta. Foorumit ovat mielipiteiden villi länsi, jossa toisten tunteista ei välitetä. Jos 13-vuotias Eetu morkkaa artistia nettifoorumissa kovin sanakääntein, niin on paljon luultua yleisempää, että kyseinen julkkis saa eteensä nämä kirjoitukset. Varsinkin aloittelevat artistit käyttävät Googlea tiuhaan tahtiin ja mitä nuorempi ihminen, sen helpommin hän ottaa itseensä epäreilut kirjoitukset. Kaikkein huvittavinta on se, että nettikovis voi olla tosielämässä millainen hiippari tahansa.

Itselleni seikkailu äärilaitaa edustavissa musiikkityyleissä on jostain syystä täysin luonnollista. Aikoinaan käytinkin musiikkimaustani kuvailua "kaikki Aquasta Sepulturaan". Tuntui ihan normaalilta pistää peräkkäin soimaan Sepulturan Roots Bloody Roots ja Aquan Doctor Jones. Findance.com starttasi kuitenkin vuonna 1998 nimensä mukaisesti dance-julkaisuna, koska sellainen puuttui Suomesta. Muutos nykyisenkaltaiseksi yleismusiikkijulkaisuksi on herättänyt vastarintaa, mutta se on taannut myös suuremman lukijakunnan. Toki nimen vuoksi paikkaa voidaan myös karsastaa, mutta en ole pitänyt sitä omana ongelmanani.

Vaikka Findance.comilla on tukku avustajia, niin itse olen ottanut selkeimmin roolin yleisarvostelijana ja sen vuoksi "joudun" usein arvostelemaan levyjä, jotka eivät itseäni kiinnosta pennin vertaa. Haastavinta onkin arvostella tällainen levy niin, että oma kiinnostuksen puute ei heijastu lukijoille. Siihenkin on kuitenkin jo tottunut ja on oikeastaan helppoa antaa tällaiselle levylle samanlaiset mahdollisuudet kuin kaikille muillekin. Syventymistä vain vaaditaan enemmän. Tällainen levy voi myös saada hyvän arvosanan, mutta ei siihen tule enää kajottua myöhemmin. Vastaavasti huonon arvosanan saanutta levyä saattaa kuunnella erittäin mieluusti vuosiakin myöhemmin.

Jostain syystä kevyt pelleily arvostelussa saatetaan kokea artistia halventavaksi fanien keskuudessa. Se on totta, että joskus ujutan tekstin sekaan aika huonojakin juttuja, mutta teen sen yleensä tekstin värittämiseksi. Aika harvoin teen sitä provosointitarkoituksessa. Esimerkiksi Modern Talkingin arvosteluihin keksin kaksikolle svengaavan nimityksen tukkijätkät, mitä ei oikein ymmärretty yhtyeen vankassa fanittajajoukossa. Oli silti yllätys, että kun suurinpiirtein koko valtakunnan ainoana arvostelijana annoin hyvän arvosanan levylle kehujen kera, niin arvostelu teilattiin täysin Findance.comin foorumilla ja keskityttiin vain siihen, kuinka en muka ota Modern Talkingia tosissaan. Enpä kyllä henkilökohtaisesti välitäkään tämän yhtyeen musiikista, mutta arvostelin sen aivan samoilla perusteilla kuin muutkin levyt ja hyvälle levylle tuli hyvä arvosana. Modern Talkingin Final Albumin jälkeen mieliala oli pitkälti "Pitäkää tunkkinne".

Sen sijaan esimerkiksi Scooterin faneille voin nostaa peukun rehvakkaasti pystyyn. Olen vuosien varrella levyn tason perusteella niin kehunut vuolaasti, haukkunut raskaasti ja vitsaillutkin Scooterin kustannuksella, mutta tämän yhtyeen fanit ymmärtävät, että ei heidän suosikkiaan voikaan aina vain kehua. Ja vaikka kaiken käsitykseni mukaan olen laskenut hieman leikkiäkin yhtyeestä, niin en muista, että siitä olisi valitettu yhtään ainoata kertaa. Modern Talkingia ja Scooteria molempia käsitellään lehdistössä yleensä melko väheksyvästi, mutta samanlaisessa ilmapiirissä elävät fanit vaikuttavat kovin erilaisilta.

Oma lukunsa ovat vielä vuosia Findance.comia seuranneet lukijat, jotka eivät hyväksy vieläkään sitä, että sivustolla käsitellään muuta kuin tanssimusiikkia. Eikä siinä varsinaisesti mitään pahaa olekaan, mutta kun osalla heistä on käsitys, että tanssimusiikki on sitä ainoaa oikeaa musiikkia ja hieman liioitellusti sanoen kaikki muu on roskaa. Jos annan tanssipop-levylle huonon arvosanan, niin olen väärässä ja jos annan levylle hyvän arvosanan, niin silläkään ei ole merkitystä, koska annoin juuri saman arvosanan jollekin surkealle metallilevylle ja samalla muistutetaan siitä edellisestä haukkumastani konemusalevystä. Kaikkia ei voi miellyttää. Se on tullut hyvin selväksi sivuston lähes kahdeksan vuoden aikana.

Suvaitsevaisuus on tärkeää ihmiselämässä, mutta sitä kaipaisin myös viihdemaailmaan. Kulunut lausahdus "90 - 95 % kaikista julkaisuista on paskaa" ei voi pitää paikkaansa, jos alaa tarkastelee vähänkin objektiivisesti. Pidä kuitenkin mielessä, että kun seuraavan kerran luet mieliartistisi levyn lyttäävää arvostelua, älä heti käännä katsettasi nyrpeä ilme naamallasi Findance.comin sloganiin "Suomen suvaitsevaisin musiikkimedia".

Antti Niemelä