 |
|
Flow Festival 2007, Helsinki
Tänä vuonna Flow järjestettiin siis jälleen uudella paikalla, minkä suurin syy lienee ollut halu saada kaikki tapahtumat – klubit mukaan lukien – samalle alueelle. Alue osoittautuu kuitenkin vähemmän kuin toimivaksi. Pääpihalle on puserrettu kaksi anniskelualuetta, joista toinen on lavan edessä ja toinen pihan takaosassa. Näiden väliin jää oikeastaan täysin hyödytän kaistale ei-kenenkään maata. Lisähaittana on se, ettei tapahtumapaikkojen ja anniskelualueiden välillä voi liikkua vapaasti vaan yrittäessään saa peräänsä järjestysmiehet liivit innostuksesta lepattaen. Ainakin festivaalin perjantai- ja lauantaipäivien muuttaminen vain täysi-ikäisille sallituksi olisikin perusteltua ottaen huomioon, että Flow-kävijöistä vain häviävän pieni osa on alaikäisiä. Tällaisenaan alue on liian pieni ja huonosti järjestelty. Mutta olihan täällä musiikkiakin. Edellisvuotisen Candi Statonin tapaan suurempi suosio karttoi aikoinaan Chicagon soulmiestä Terry Callieria, joka palasi musiikin tekemisen pariin vasta 90-luvun lopulla parinkymmenen vuoden levytystauon jälkeen. Toisin kuin ikävuosistaan huolimatta positiivista energiaa hehkunut Staton, Callier ei säväytä. Sympaattisen nukkavierussa kaulaliinassaan kitaraa soitteleva mies ja kokovalkoinen taustabändi kuulostavat juuri siltä mitä he ovat. Siis keski-ikäisiltä studiomuusikoilta veivaamassa sisäsiistiä bluesia ja soulia. Koskapa Callier vielä päättää jättää 70-luvun mainiot hittinsä esittämättä, keikka jättää armottoman mitäänsanomattoman kuvan. Seuraavaksi on vuorossa Samae Koskinen festivaaliteltassa. Mutta... Voi ei! Voimalan taakse tungettu teltta on liian ahdas ja tungos sisällä lähes läpitunkematon. Otan suunnaksi baaritiskin, koska se on lähimpänä. Samae kuuluu olevan hyvässä vedossa, vaikka ei tästä lavalle näekään. Kuluu kappale jos toinenkin ja seison edelleen jonossa. Mitäs hemmettiä? Koskinen vetäisee varsin itsensä kuuloisen, hauskan version Kissin Detroit Rock Citystä. Hittikipale Hän asuu näillä kulmilla kajahtaa ilmoille komeasti hikisessa teltassa. Ja yhtäkkiä keikka onkin jo ohi. Minä seison edelleen samassa jonossa enkä ole nähnyt esiintyjää edes vilaukselta. Kohtuudellakin arvioiden perjantain Flow on ylivoimaisesti huonoiten järjestetty festivaalitapahtuma tai edes keikka, jolla olen ollut. Kiitän hiljaa mielessäni korkeampia voimia pressitilojen verrattain väljistä palveluista.  On aika siirtyä seuraamaan päälavan tapahtumia pihan takaosan alueelta, jossa on hieman väljempää. New Yorkin CocoRosie on levyllä rasittavan itsetietoisesti outoa uusfolkia ja sekametelisoppaa. Arvatkaapa miltä sisarduo kuulostaa ja näyttää livenä? Piinaavan tekotaiteelliselta utuilulta ja itsetietoiselta oudostelulta, kuin Björkiltä ilman lahjoja. Lapsellisine vokaaleineen, oopperalauluineen, harppuineen ja flyygeleineen CocoRosie on kuin lelusoitinkauppaan irti päästetty rikkaan boheemitaiteilijaperheen 10-vuotias esikoistytär, jolla on tismalleen sellainen minäkuva, joka voi kehittyä vain rikkaan boheemitaiteilijaperheen esikoistyttärelle. On aika poistua latautumaan huomista varten.
 Levyllä meininki saattaa jäädä hieman kertakäyttöiseksi, mutta Ilmatieteenlaitoksen sammakkomiesten synkistä ennustuksista huolimatta kuulaasti lämmittävässä illansuun auringossa bändi on enemmän kuin kotonaan. Yhtye vaihtaa keskenään soittimia kuin, no, kumppaneita ja nauttii olostaan lavalla vähintään yhtä paljon kuin mukana hytkyvä yleisömeri. Architecture soittaa paljon kappaleita festarien jälkeisellä viikolla julkaistavalta uutuuslevyltään, mutta sekään ei haittaa sillä biisit ovat niin tarttuvia, että ne tuntuvat oitis tutuilta. Keikalla kuullaan albumilta muun muassa mainion aurinkoiset party-starterit Hold Music ja Heart It Races.  Aikaa muissa paikoissa esiintyvien aktien tsekkaamiseen ei juuri jää, sillä päälavalla aloittaa pian AiH:n jälkeen suomalaisen räkäelektron legenda Op:l Bastards, joka tekee paljon kohutun comebackin. Viimeksi yhtye nousi niille proverbiaalisille lauteille vuoden 2002 Koneistossa. Vilunki 3000 heiluu lavalla intiaanipäähine päässään, sekvensserin kimpussa vatkaavan Kaukolammen Ripa ruostuu -karisma puree ja Puranen omistautuu bassolleen. Bändin savuinen autotallielektro uppoaa sopivasti päihtyneeseen juhlakansaan kuin palava varras laardiin ja viimeistään Scorpius-biisin kajahtaessa ämyreistä joukkohurmio alkaa olla käsinkosketeltavaa. Mutta ei siinä vielä mitään. Illan ehdoton pääesiintyjä, New Yorkin tanssipunkmessiasryhmä !!!, odottaa vielä vuoroaan.  On aika täydentää elintarvikevarastoja. Jonossa seisoessa – kuinkas ollakaan – !!! ehtii kuitenkin aloittaa settinsä. Bändi ei jää ihmettelemään vaan alkaa ladata tämänvuotiselta, järjettömän hienolta Myth Takes-albumiltaan perseet pyörälle innostavia dance-punk-viipaleita toisensa perään. Levyn avainkappaleisiin kuuluva, hypnoottisen ja hieman toismaailmallisen grooven varassa etenevä Must Be the Moon kuullaan jo setin alkupuolella. Bändi soittaa upeasti, tiukasti ja vapautuneesti, ja pörröpäinen laulaja Nic Offer suitsii katsomoa yhä suurempaan hurmokseen armoitetun esiintyjän karismalla. !!!:n voitaneen katsoa lukeutuvan jälkipunkin uuteen aaltoon, tanssipunkiin ja ties mihin, mutta bändin soundi on silti aivan omintakeinen. Onkin sääli, että yhtye on jäänyt vähemmälle huomiolle verrattuna mitättömämpiin aikalaisiinsa. Hypnoottisen ja psykedeelisenkin kitaroinnin ja tiukasti rullaavien sleazediskorytmien sekä toismaailmallisten vokaalien yhdistelmä kuulostaa levyllä likipitäen täydelliseltä. Livenä se kuulostaa vielä vähän paremmalta kuin uskaltaisi odottaa. Lyhyesti sanottuna !!!:n setti on alusta loppuun silkkaa rytmimusiikin kultaa ja se on syystäkin ehditty jo nostaa viime vuosien ehkäpä parhaaksi ulkomaisen rockbändin keikaksi Helsingissä. Pihalavalle viimeiseksi esiintyjäksi buukattu punk-funk-legenda ESG ei esiinnykään festivaaleilla. Bändi ei saapunut sovitulla lennolla Helsinkiin, mikä tuli kaikille, eikä vähiten itselleen järjestäjille, täytenä yllätyksenä.  Iltaklubeilla entinen Jurassic 5 -mies Cut Chemist tarjoilee tutusti dj-estetiikkaa leikkaa-ja-liimaa-malliin ja Gilles Peterson sekoittaa lämminhenkisen sillisalaatin (jos voitte kuvitella moisen asian) aineinaan kaikki latinorytmeistä drum&bassiin. Vanhaan tehdashalliin rakennetussa klubissa on kuitenkin kuuma ja etenkin alkuhetkillä hirvittävä ryysis, mitkä asiat ovat omiaan sysäämään vieraan takaisin kohti ulkoilmaa. Tämänvuotisen Flow’n anti oli kaksijakoinen. Toisaalta festari tarjosi uuden, turhan ahtaan festarialueen ja etenkin perjantain osalta umpisurkeat järjestelyt. Toisaalta taas festivaalilla kuultiin jälleen jokunen loistava keikka ja nähtiin joviaaleissa merkeissä juhlinutta kaupunkifestarikansaa. teksti: Santtu Reinikainen, kuvat: Vilhelm Sjöström |
|