| De La Soul, Nosturi 23.5.2007 |

Tänä vuonna tulee kuluneeksi jo 20 vuotta De La Soulin perustamisesta. Vaikka bändin suurimmat suosion päivät sekä fanien että kriitikkojen parissa taitavat olla ohi, se on onnistunut säilyttämään musiikkinsa korkean laadun levy levyn jälkeen. Suomessa trio vieraili viimeksi joulukuussa 2004.

Vielä pari minuuttia ennen keikan ilmoitettua alkamisaikaa Nosturin keskilattialla on ammottava aukko siinä missä pitäisi olla joukko odottavissa tunnelmissa tungeksivia faneja. Kun yhtye aloittaa muutama minuutti myöhemmin on melkein puolet lattiasta vielä tyhjillään (keikan edetessä sali kuitenkin täyttyy). Tämä kuvastaa tilannetta, josta De La Soulin hiphop-pioneerit nykyään itsensä löytävät: vaikka hiphop räjähti 90-luvun puolivälin jälkeen USA:n suosituimmaksi musiikinlajiksi, DLS on aina ollut liian fiksu ja tinkimätön uhratakseen itsensä kaupallisuuden alttarilla. Niinpä sellaiset enemmän bisnesmiestä kuin muusikkoa muistuttavat räppärit kuin Puff Daddy (unohdetaan ne myöhemmät tittelit) ja Snoop Dogg esiintyvät Hartwall Areenassa kun taas De La soittaa Nosturissa vähemmän kuin täyteenahdetulle salille.

Eikä siinä mitään. Tai ei ainakaan olisi, jollei se tuntuisi vähän haittaavan esiintyjiä itseään. Vaikka miehet vetävät keikan vuosien tuomalla varmuudella, ilmassa on lähes koko illan pikkiriikkisen leipääntynyt tunnelma. Tämän myös Posdnous pukee sanoiksi konsertin alkupuolella haikaillen lisää energiaa saliin.

Yhtye esittää kappaleita lähes kaikilta levyiltään, keskittyen kuitenkin eniten tuoreimpaan albumiinsa Grind Date (2004), joka jäi taas kerran vähälle huomiolle mutta on siitä huolimatta täyteläinen paketti. Ensimmäiseltä kahdelta albumilta, 3 Feet High and Rising ja De La Soul is Dead, kuullaan myös useita raitoja, kun taas uran keskivaiheen levyjä esitellään niukalti, mikä taitaa olla oireellista yhtyeen uran kannalta.

Yleisöä bändin jäsenet huudattavat vuorotellen lähes jokaisessa biisissä, ja tietysti niiden välissä. Ja kyllähän yleisö reagoi kuuliaisen innostuneesti, ehkä lukuunottamatta meitä yläparvella keikkaa seuraavia hyväkkäitä, joiden innokkuudesta Dave ja Posdnous tuntuvat kantavan erityistä huolta – toki hymy suupielessä karehtien. Yleisesti ottaen bändi pitää kuitenkin yleisön otteessaan vaikka luottaakin sen panokseen tunnelman luomisessa hieman liikaa. (Sivuhuomiona mainittakoon, että on harvoja sympaattisella tavalla enemmän hilpeitä näkyjä kuin sanan jokaisessa merkityksessä vitivalkoiset ihmiset bounssaamassa neulepaidoissaan hiphop-eleitä mukaillen kädet ilmassa.)

Äänentoisto Nosturissa on jälleen mitä on: biitit kyllä paukkuvat paksusti, mutta biisien hienoista sämpleistä ja muista vivahteista ei toisinaan tahdo saada selvää niiden tuttuudesta huolimatta. Keikan kohokohtiin voi lukea muun muassa aina yhtä nerokkaan hiphopin kulmakivikappaleen Me, Myself and I, jonka yleisöllä laulatettu sämpleosa toimii mainiosti ja tujakan diskoräpveisun A Rollerskating Jam Named ’Saturdays’. Viimeisimmän levyn kappaleet toimivat kuitenkin keikalla äänentoiston puolesta ja muutenkin ehkäpä parhaiten.

Setti kestää vain piirun alle puolitoista tuntia, jonka jälkeen Posdnous kehaisee yleisöä ja lupaa bändin palaavan Helsinkiin uudelleen. Keikka oli perushyvää hiphop-viihdettä, mutta vaikutelma siitä, että triosta ainostaan dekkien takaa toisinaan lavalle kirmannut sympaattinen ihmisvuori Maseo esiintyi täydestä sydämestään ei voinut olla laskematta tunnelmaa parilla asteella.

Santtu Reinikainen