| Antin arkisto osa 1 |

Findance.comin Antti Niemelä matkustaa Antin arkisto -juttusarjassa musiikilliseen menneisyyteen. Rennosti jutusteleva sarja tulee keskittymään 90-lukuun ja dance-musiikkiin, mutta sitä ei ole kuitenkaan sidottu varsinaisesti mihinkään aikakauteen tai tyyliin, joten sivustolle tyypillisesti monipuolisuuttakaan ei unohdeta. Osa esiteltävistä biiseistä on koko kansan tuntemia hittejä ja osa taas unohdukseen jääneitä helmiä. Moneen biisiin ja artistiin liittyy myös tarinoita, jotka värittävät muisteluja.

---

William Tracy: Yippiai Yea

Tracy Lipp on tuttu mies kotimaisten levyjen tekijätiedoista. Yhdysvalloista naisen perässä Suomeen muuttanut mies on toiminut myös suomalaisten artistien englanninopettajana. Vuonna 2000 Rantarockin esiintyjäluetteloon ilmestyi nimi William Tracy, joka ei sanonut itselleni yhtään mitään. Sittemmin tapasin Rantarockissa Lippin, joka osoittautui varsin leppoisaksi kaveriksi. Jälkeenpäin on harmittavaa, että muistaakseni jonkin haastattelun takia itse esiintyminen jäi kokonaan näkemättä, joskin muistikuvani mukaan mies esitti vain parista muutamaan biisiä.

Rantarockin jälkeen syksyllä julkaistu Yippiai Yea -single ei saanut juurikaan nostetta ja siihen tehty musiikkivideokin oli varsin kankea humoristisista mahdollisuuksista huolimatta. Maki Kolehmaisen kanssa ystävystynyt Lipp teki biisin alunperin vitsinä, jonka hän esitteli Aikakoneen tyypeille heitä naurattaakseen. Biisi ajautui EMI-levy-yhtiön käsiin ja se julkaistiin suurin odotuksin singlenä.

William Tracy olikin vuonna 2000 hyvin toiveikas biisin suhteen tekemässäni haastattelussa:
- Olemme saaneet jo hyvää palautetta Iso-Britanniasta ja Norjasta. Pitää katsoa mitä tapahtuu. Mutta ehdottomasti tulemme julkaisemaan musiikkia myös Suomen ulkopuolella. Amerikkalaiset ystäväni pitävät siitä, joten uskoisin pärjääväni myös Yhdysvalloissa.

Taiteilijanimestään Tracy puolestaan kertoi näin nasevasti:
- Se on minun pornonimeni. Kun otat ensimmäisen ja toisen etunimesi ja vaihdat niiden paikkaa, niin saat pornonimesi.

Voi olla, että allekirjoittaneenkin pitäisi ryhtyä musiikkialalle nimellä Lauri Antti.

Itse Yippiai Yea herättää kieltämättä nostalgisia tunteita näin vuonna 2006. Biisi ei välttämättä sisällä mitään erityisen vetovoimaista, joskin kertosäe on ihan tehokas. Sanoitukset ovat leppoisaa Suomeen liittyvää sanailua jenkkinäkökulmasta ja tyylillisesti mennään Eiffel 65:ltä vaikutteita ottanutta perustanssilinjaa viuluilla terästettynä. Englanninkielistä biisiä värittävät vielä monen ulkolaisenkin sanavarastoon kuuluva ytimekäs "perkele" ja hieman erikoisemmalta kuulostava "moro moro osta poro".

Näin jälkeenpäin luin huvittuneena omaa kuusi vuotta sitten tekemääni arvostelua:
- William Tracy yhdistelee esikoissinglellään, Yippiai Yea, Eiffel 65:tä ja Rednexiä, kappaletta voisi kuvailla vaikkapa dancecountryksi. Singlessä on yllättävän paljon vetovoimaa, vaikka se kuulostaakin aluksi todella huonolta.

Pisteitä single sai seitsemän, joka tuntuu aika pätevältä arvosanalta edelleen. Singleen sisältyy myös Campaus-projektin tiimoilta tehty Calju Remix, joka on varsin terävää tanssitavaraa. Sen sijaan singlen kansitaide on hieman ristiriitaisempaa. Kuvat ovat toisaalta hieman tarkoituksellakin amatöörimäisen oloisia, mutta etupuolen piirretyt mieleen tuova kuva ja takapuolen rasterikuva puhekuplalla sävytettynä saavat kyllä hymyn huuleen ihan positiivisessa mielessä.

Yippiai Yea jäi William Tracyn ainoaksi julkaisuksi, eikä single saanut juurikaan huomiota medioilta. Floppaus tuskin jäytää enää kuitenkaan miehen mieltä. Tracy Lipp on erittäin työllistetty kotimaisessa musiikissa ja miehen nimen voi bongata vaikkapa Tiktakin levyiltä tai yleensäkin sieltä, jossa on myös Maki Kolehmainen. Nippelitietona mainittakoon vielä, että Tracy Lipp on vilahtanut myös pienessä sivuroolissa Lordin The Kin -lyhytelokuvassa.

---

Ayla: Singularity (Brainchild II)

Aylan vuonna 2000 julkaisema Singularity (Brainchild II) imi vaikutteensa A.C. Boutsenin Brainchild-projektilta. Ayla alias Ingo Kunzi alias DJ Tandu vastasi 90-luvun lopussa muutamastakin erinomaisesta biisistä (kuten legendaariset Ayla ja Angelfalls), mutta jostain syystä juuri tämä on jäänyt kovin ikimuistoisena mieleen.

Soundeissa ei ole mitään ennenkuulematonta, mutta ne onnistuvat luomaan loistavasti tunnelmaa. Biisin todellinen viehätys piilee kuitenkin täydellisesti tunnelmataustan päällä pyörivissä lapsen spiikeissä. Nuori tyttönen Ellen Harriman kyselee pikkulapselle tyypillisiä kysymyksiä tyyliin "Why do people go to war?".

Aikoinaan tekemässäni arvostelussa ylistin singlen b-puolta Outburst vielä paremmaksi kuin Singularity, mutta nyt vuosien jälkeen nähdään, että kuitenkin nimenomaan se ykkösbiisi oli jäänyt kirkkaammin mieleen. Melodista trancea ansiokkaasti tahkova Outburst on kuitenkin kieltämättä melkoisen hyvä b-puoli.

---

Maxx: Get-A-Way

Saksalainen Maxx oli suuri menestys ainoaksi jääneellä albumillaan To The Maxximum. Alunperin kaksikon muodosti laulaja Alice Montana ja räppäri Gary Bokoe, mutta esikoissinglen jälkeen laulaja vaihtui Linda Meekiin. Get-A-Way oli suuri hitti ympäri Euroopan Englantia myöden ja menestystä riitti myös Suomessa. Koko albumi oli todella vetovoimaista eurodancea, mutta nimenomaan Get-A-Way on muodostunut yhdeksi koko eurodancen kulmakivistä. Biisissä korostuu kaikki hyvän eurodancen piirteet: mieleen jäävä useita kertoja toistettava melodia, huikean tarttuva naisvokaalikertosäe ja tehokkaat räpit, joilla Gary Bokoe nousee genren terävimpään kärkeen. Biisin c-osa täydentää vielä hienoa kokonaisuutta.

Maxx edustaa eurodancea myös sieltä negatiivisemmasta näkökulmasta katsoen. Oliko koko juttu vain läpikaupallinen projekti, joka kuopattiin, kun ensimmäinen levy tuotti rutkasti rahaa. To The Maxximum on kuitenkin täynnä todella energistä ja ennen kaikkea monipuolista materiaalia (esim. kitaraa käyttävä Fight ja etnissävytteinen Voodoo Child). Vaikka tekijöille kyseessä olisi ollut vain rahantekokone, niin ainakin se tarjosi reilusti vastinetta rahalle. Get-A-Way soi monessa kodissa edelleen, myös täällä.

Vuonna 2002 levitettiin huhuja Maxxin paluusta uuden kokoonpanon kera, mutta ne eivät lopulta pitäneet paikkaansa. Myöhemmin liikkui huhuja vanhojen hittien uusista remiksauksista, mutta niitäkään ei ole tähän mennessä julkaistu. Suomesta Maxxiin voidaan vetää viivaa siinä mielessä, että Kari Kaivolan projekti Naked Eye teki remixes-singleen päätyneen remiksauksen Get-A-Waystä.

---

Babe: Oh My Little Baby Boy

Kotimaisen Baben Oh My Little Baby Boy on varmasti nimenä kohtuullisen unohdettu, mutta uskoisin, että itse biisi tunnetaan nimeään paremmin. Myös tätä biisiä tökittiin ulkomaille, mutta lopulta se jäi lähinnä koristamaan joitakin kokoelmia.

Baben tyyli oli ehtaa eurodancea seurannutta tanskalaishenkistä dancepoppia. Juuri sitä ihanaista tavaraa, jota mm. Aqua, Hit´n´Hide ja Toy-Box suoltivat. Tosin Jay ja Nanno eivät päässeet ääneen, vaan mielenkiintoisesti nimetty Baby hoiti sopivan nasevilta kuulostavat vokaalit. Kertosäe on julmetun tarttuva ja yksinkertaiset soundit ajavat asiansa erinomaisesti. Ehdottomasti ikivihreä "lapsekas" biisi, johon ei kyllästy.

Valitettavasti vuosia myöhemmin seuranneessa singlessä Hold Me ei ollut enää samaa potkua ja laulajakin oli vaihtunut. Lopulta Babe sai loppunsa ennen kuin koskaan oikein kunnolla starttasikaan.

Vuonna 2001 ilmestynyt Joutilaat-dokumentti yllätti heittämällä taustamusiikkina nimenomaan Baben Oh My Little Baby Boyn. Minussa biisivalinta sai aikaan positiivista huvittuneisuutta, koska dokumentissa työttömyydessä talsivat Bodi, Hapa ja Lötkö ovat monellakin tapaa niin stereotyyppisiä "amismusan" kuuntelijoita.

---

E Nomine: Vater Unser

Olin juuri selvinnyt armeijasta, kun vuoden 99 lopussa E Nomine tuli ja räjäytti tajunnan. Saksalaisella Viva-musiikkikanavalla ahkerasti pyöritetty Vater Unser -video kävi satelliittilautasen ansiosta tutuksi ja trancemainen biisi tuhdein spiikein syöpyi aivoihini. Biisi on aivan poikkeuksellisen mahtipontinen, jota vahvistavat niin kuoro, spiikit kuin vahvat melodiatkin. E Nominen sanoituksellisena perustana ovat aina olleet uskonnolliset teemat.

E Nomine saapui lopullisesti kotiini vasta viime vuonna, kun nappasin Das Testament -albumin vihdoin kainalooni loistavasta itä-berliiniläisestä Saturn-levykaupasta. Biisien spiikeistä vastanneet ihmiset olivat jääneet vaille huomiotani ja nopeasti katsottuna takakannessa paistoivat nimet Robert De Niro, Jack Nicholson ja Al Pacino. Uudelleen vilkaisu takakanteen ja niinpä niin, nehän olivat luonnollisesti Saksassa elokuvissa näiden näyttelijöiden ääniä dubbaavien saksalaisten spiikkejä. Ja nimenomaan saksan kielellähän E Nomine toimiikin. Ostamani levy oli ehditty jo digitaalisesti remasteroimaankin, mikä on tässä tapauksessa aika mielenkiintoista... (huomaa kuvasta myös muut markkinointisanat "top album", "best price" ja "konsequent günstig")

Pelkkää positiivista ei E Nominesta kuitenkaan voi sanoa. Oli kohtuullisen huvittavaa katsottavaa, kun projekti esiintyi "livenä" Vivalla. Keulakuvana toiminut mies yritti kyllä kovasti heiluttaa suutaan spiikkien mukaisesti. E Nomine on kuitenkin saanut aikaiseksi jo kolme albumia ja kokoelman ja saa nähdä, että tuleeko tältä Saksan ulkopuolella pimentoon jääneeltä projektilta vielä lisää materiaalia.

---