| Funky Elephant 07, Helsinki |

Funky Elephant –festivaalia vietettiin Helsingin Tavastialla-klubilla jo kolmattatoista kertaa. Edellisten vuosien tapaan nämäkin festarit tarjosivat laajan katsauksen erityisesti kotimaiseen rytmimusiikkitarjontaan – musiikkipiireissä tunnetuilla ulkomaisilla esiintyjillä ryyditettynä.

Perjantai 13.4.

Saavun paikalle ennen perjantain ensimmäisen varsinaisen esiintyjän, Helsingin oman Fat Beat Sound Systemin (kuvassa), keikan alkua. Klubin seiniä koristavat pahvista askarrellut vinkeät funkkinaamat afroineen ja ylisuurine aurinkolaseineen, ja onpa kattoon kiinnitetty pari diskopalloakin juhlakansan hytkymistä valaisemaan. Vuoden Norsu –askartelupalkinto menee kuitenkin baaritiskin yläpuolelle kiinnitetylle elefantinpäälle, joka kiteyttää festarin hyvällä tavalla kotikutoisen tunnelman.

Fat Beat tuo lavalle heti ensimmäisessä kappaleessa – kenenkäs muun kuin Eternal Erection -laulajana, näyttelijänä ja festivaalin yleisenä toteemieläimenä tunnetun Sam Huberin. Huber on kaiketikin syntynyt funkin suurlähettilääksi ja hänen passittamisensa estradille heti kärkeen on mestarillinen veto, vaikka itse dub-möyhyinen kappale ei vielä saakaan tanssijalkaa täysin hereille.

Jo seuraavassa biisissä (What You Gonna Give?) meininki tiivistyy ratkaisevasti kollektiivin siirtyessä funkimpaan poljentoon. Pitkän linjan muusikoista koostuva Fat Beat soi livenä levyä paljon terävämmin, mikä ei liene yllätys keikkabändinä tunnetun ryhmän kohdalla. Esimerkiksi levyllä vielä melkoisen rento Mystic Life kuulostaa keikalla varhaiselta Chili Peppersiltä – ja uhkaa tosissaan nostaa Tavastian kattoa muutaman jaardin yötaivasta kohden.

Pankki räjähtää lopullisesti viimeistään bändin marssittaessa lavalle Palefacen esiintymään 20 Cents -biisissä, joka yltyy armottomaksi block-rockeriksi. Tässä vaiheessa lattiakin alkaa jo muistuttaa venkoilevien valkoisten raajojen ja torsojen merta.

”Mitä, mitä, oliko se tarpeeksi läskiä?” (tai jotain sen kaltaista) kuuluu kaiuttimista keikan tauottua, vaikka mitään ei näykään. Sehän on Njassa, tietenkin. Olinkin ehtinyt jo unohtaa, että tuo tajunnanvirran Jari Isometsä toimii tapahtuman mc:nä.

Seuraavana on vuorossa brittiläinen dj Bonobo, joka levyttää nykyään Ninja Tune –levymerkille. Mies soittaa musiikissaan soittimet itse ja samplaa ne jälkeenpäin muokaten äänistä ja melodioista orgaanisen ja elektronisen äänimaailman vuoropuhelua. Chill outista takavuosina tunnettu Bonobo on sittemmin kiristänyt ilmaisuaan ja festivaaleilla häneltä kuullaankin rivakka setti. Funkkipoljentoa, monipuolista break beatia, latinorytmejä ja säkillisen muita mausteita sisältänyt dj-keikka saa tanssikansan liikkeelle, mutta levysoitto jättää elävänä esiintyneen bändin jälkeen suuhun valmiiksi pureskellun maun.

On siis aika piipahtaa Semifinalin puolella tarkastamassa meininki ennen The Coupia. Pikkuklubin kutsuminen ”intiimiksi” kilpailisi ”vuoden understatement” –palkinnosta, joten tyydyn kutsumaan tunnelmaa rennon läheiseksi. The Hypnomenin 60-lukulaisissa sfääreissä jammailevassa kevytrockissa on kyllä funkkia suunnilleen yhtä paljon kuin pyykkikorista nostetuissa sukissa. Yleisön ikäjakauma nojaa tällä puolella samalle vuosikymmenelle. Melkein pahimmanlaatuista instrumentaalinäpläystähän tämä on, nukkavierua sooloilua, jota diggaavat erityisesti keski-ikäiset levydivarin omistajat ja... Ei hemmetti! Näitä ajatuksia yhdistellessäni huomaan rauhallisesti etenevän pehmeän psykeledian saavan minusta otteen. Yhdessä taustakankaalla pyörivien kotimaisten skeittivideoiden kanssa vaikutelma on itse asiassa kivan hypnoottinen. Mikäs siinä sitten.

Tavastian puolella on beat box –taituri Felix Zengerin vuoro, jota festari tuntuu tuputtavan yleisölle joka välissä: nuori mies heittää neljä omaa settiä ja piipahtaa lavalla vähintään joka toisen artistin kanssa. Onhan Felix hyvä, mutta liika on liikaa.

The Coup saadaan lavalle kello yhden jälkeen. Violetissa samettitakissaan ja huolitellussa afrossaan pöyhistelevän kärkihahmo Boots Rileyn ei tarvitse varsinaisesti kerjätä huomiota.

Oaklandista kotoisin oleva hiphop-ryhmä on ottanut tehtäväkseen levittää vallankumouksen sanomaa tuhdin funkin tahtiin, mikä on tietysti aina hyvä idea. Levyllä bändin asiaa haittaavat usein liian heikot biitit, mutta tänä iltana livebändin säestyksellä moista huolta ei ole.

Bootsin kielenkannat ovat hieman kohmeessa parin ensimmäisen kappaleen aikana (bändin ehkä suurimmassa hitissä 5 Million Ways to Kill a CEO kertosäe puuroutuu vielä pahasti), mutta vertyvät siitä soitinryhmän tavoin vakuuttavaan menoon. Erityiset propsit lähtevät Suomen omalle Anssi Växbylle, joka on hypännyt kovaan paikkaan tuuraamaan bändin vakiobasistia ja suoriutuu pestistään loistavasti.

Loppukeikka onkin yhtä painavan funkin juhlaa, josta on vaikea poimia parhaita paloja. Yhtye soittaa paljon biisejä tuoreelta Pick a Bigger Weapon -levyltään, ja biisit soivat livenä parahultaisesti. Yleisö on läpi keikan joka solullaan mukana funkkijuhlahumussa ja meininki on sen mukainen. Riley taas on tyylipuhdas ammattishowmies, joka pitää yleisön itsevarmoin ottein kämmenellään.

Kun Riley esittelee My Favorite Mutiny -pikkuhitin, jonka levyversiossa ovat mukana Talib Kweli ja Black Thought, luulen jo hetken vähintään Miettisen Karrin hyppäävän lavalle Växbyn jalanjäljissä, mutta näin ei valitettavasti tapahdu.

Tahtia hiljennetään välillä naissolisti Silk E:n tulkitsemassa, hauskasti nimetyssä BabyLet’sHaveABabyBeforeBushDoSomethinCrazy -viisussa, mutta loppua kohden meininki sen kuin tiivistyy. Ja tiivistyykin niin paljon, ettei edes itse bändi malta lopettaa vaan palaa lavalle vielä kahden encoren ajaksi, vaikka harjoiteltu materiaali ei siihen oikein riittäisikään. Poistun paikalta läpeensä funkattuna.

Lauantai 14.4.

Lauantaina Semifinalin lauteille hyppää ensimmäisenä aina luotettava Asa – ja tällä kertaa vieläpä livebändinsä JätkäJätkien kanssa.

Jo bändin saapuessa lavalle on aistittavissa, että kaverit (mm. Puppa J) ovat todella valmiita soittamaan. Yhtyeestä suorastaan huokuu positiivisen itsevarma energia.

Aavistus osoittautuu pian täydeksi todeksi. Terveisiä kaaoksesta -levyn slaavilainen raskaus taipuu Asan ja kavereiden käsittelyssä riemastuttavasti funkkaavaksi keitokseksi, joka ei menetä syvällisyydestään mitään. Lisäksi Asan kosmisen tiedostavat riimit ja vastustamaton renttukarisma pääsevät näin pienessä tilassa optimaalisesti oikeuksiinsa. Olen suoraan sanottuna pökkelöllä päähän lyöty. Hyvää saattoi odottaa, mutta tämä on jo jotain tolkutonta. (Tästä kahden hengen seurueemme toinen osapuoli saakin kuulla illan aikana kyllästymiseen asti.)

Asan Funky Elephant –keikka on esimerkki siitä kun esiintymisen kaikki tekijät – tila, esiintyjä, tilanne, yleisö jne. – naksahtavat täydellisesti kohdalleen, enkä viitsi sitä sen enempää jorinoillani latistaa. Sanottakoon vain, että keikka pääsee kaikkien aikojen top 10 konsertit –listalleni, ja vieläpä helposti.

Asan lopetettua on aika suunnata Tavastian puolelle, jossa perin omaperäisesti itsensä nimennyt suomalainen Rhythm Funk Masters on jo ehtinyt pitkälle setissään. Yhtyeen standardi-funk ei edellisen keikan jälkimainingeissa jaksa suuresti sykähdyttää, vaikka yhtye asiansa selvästi osaakin. Bändi ehtii soittaa vain pari kolme kappaletta ennen lopettamistaan. Visiitti päälavan puolelle jääkin lyhyeksi, sillä on saman tien aika suunnata katsastamaan viime vuoden parhaasta hiphop-levystä vastanneen Kemmurun keikkakunto.

Keikka alkaa huonoissa merkeissä, kun pojat näpräävät ensi hetket tiltanneen läppärinsä parissa. Jatko ei ole juuri parempi: Jodarok ilmoittaa, että festivaalien kunniaksi bändi aikoo räpätä kokonaan uusien funkkibiittien päälle. Huono idea.

Kemmurun ehkä vahvin valttikortti ovat Aksimin täyteläiset biitit, joten on melko oudoksuttavaa, että livenä miehet tuntuvat käyttävän melko paljon muita kuin alkuperäisiä taustoja. Vaihtelu toki virkistää ja tietynlainen dj-pohjainen biittien varioiminen kuuluu asiaan, mutta yleisö on kuitenkin tullut paikalle lähinnä kuulemaan kappaleita, joihin ovat levyllä tykästyneet.

Hyvillä biiteillä toki tämäkin kokeilu olisi onnistunut, mutta J-Laini spinnaa Technicseistään kumman uupuneita ja matalatempoisia, valtaosin virttyneitä breakkeja. Kahden biisin jälkeen noin puolet yleisöstä on poistunut paikalta, eikä ihme. Tämä ei nyt kerta kaikkiaan toimi.

Tunnelma ei kohoa oikeastaan missään vaiheessa keikkaa ja lopussa alkuperäisen biitin kera nykäisty Koputa puuta -raitakaan ei jaksa enää innostaa. Välttääkseen tämän esiintymisen toisinnon Kemmurun kundit voisivat ehkä jättää kikkailun jatkossa vähemmälle.

Pahan pettymyksen tarjoilleen Kemmurun jälkeen harmittaa, ettemme lähteneet aiemmin, sillä vuoden alussa tyrmäävän hienon soulfunk-albumin julkaissut Tuomo on ehtinyt soittaa jo tovin, ja kuulostaa erinomaiselta. Lavan oikeassa etureunassa kosketinsoittimiaan näppäilevä Tuomo laulaa antaumuksellisesti ja bändi kuulostaa livenä notkealta ja paksulta – juuri niin kuin pitääkin. Ehdimme vielä kuulemaan muun muassa My Thing -albumin hienon nimibiisin, mutta tämäkin loppuu turhan nopeasti. Tuomo keikkailee kuitenkin parhaillaan ahkerasti, joten hänen keikkakuntonsa täysipainoinen tsekkaus täytyy jättää toiseen kertaan.

(Festivaalien järjestäjille vinkiksi: esimerkiksi aloitusajankohtaa aikaistamalla saataisiin ohjelma järjestettyä sellaiseksi, että liikaa päällekkäisyyttä keikkojen välillä ei synny.)

Illan, ja samalla festivaalien, viimeisenä esiintyjänä nähdään ja kuullaan brittiläistä The New Mastersoundsia. Leedsistä kotoisin oleva yhtye on tehnyt deep funkia useamman levyllisen ja keikkaillut seitsemän vuoden ajan kuin herhiläislauma. Perinne-funk-diggarien piireissä yletöntä suosiota nauttiva yhtye kuulostaa livenä juuri siltä kuin saattaa odottaakin: juurevalta, tiukalta ja...no, vähän yllätyksettömältä. Kompit naksahtelevat paikoilleen asiallisesti, kitara nakuttelee omaa uraansa ja urut pauhaavat irtonaisesti. Onpa mukana tietysti soul-laulajatarkin, Corrina Greyson. Rehellisesti sanottuna Asan taivaisiin kohottaman odotustason jälkeen kaikki on kuitenkin maistunut – Tuomoa lukuunottamatta – joltisenkin haalealta, kuin ilman suurempaa tunnetta läpinäytellyltä. Siltä kuulostavat erityisesti nämä pastissista voimansa ammentavat britit. Mutta tanssimiseenhan tämä kyllä kelpaa!

Festivaali on tarjonnut paljon hyvää musiikkia, mutta erityisesti mieleen painuu tämä suomalaiskansallinen paradoksi: festarikansa on liikkeellä välittömän positiivisella mielellä, eikä kellään ole tarvetta ördätä tuhannen bofoorin tuiskeessa oksennellen sinne, huitoen nyrkillä tänne.

teksti: Santtu Reinikainen