| Nicole Willis, Tavastia 9.9.2006 |

Nicole Willis on ehtinyt urallaan yhtä ja toista, mutta nyttemmin hän pitää majaa Suomen Lahdessa yhdessä siippansa Jimi Tenorin ja parin tyttärien kanssa. Aikaansaava kotiäiti Willis ehätti kuitenkin viime vuoden lopulla julkaisemaan levyllisen upeasti svengaavaa Motown-soulia yhdessä helsinkiläisen funk-pumppu Soul Investigatorsin kanssa. Levy on saanut alan musiikkipiirit ratkeilemaan liitoksistaan ympäri maailmaa ja siellähän bändi on tänä syksynä viihtynytkin – siis maailmalla. Tavastialle Willis yhtyeineen saapuikin vain pari keikkaa ennen keskipitkän Euroopan rundinsa päättymistä.

Lämmittelijöitä ei tänä iltana ole ohjelmaan buukattu, joten ensimmäisenä lauteille kapuaa Soul Investigators, joka herättelee yleisöä juhlatunnelmaan muutaman hereästi groovaavan instrumentaalikappaleen tahdissa. Ennen yhteistyötään Willisin kanssa aggressiivisemmasta funk-soundista tunnettu bändi tavoittaa livenä rosoaan juuri sopivasti enemmän kuin levyllä. Vaikka laajemmassa kontekstissa katsottuna Soul Investigators onkin ehkä lähempänä Oulunkylän Pop & Jazz Konservatoriota kuin Detroitin kellariklubeja, on se joka tapauksessa Suomen parhaita rytmimusiikkibändejä. Torvisektio tanssii oikeaoppisesti tasatahtiin, rumpalilla on hauska lätsä, kitaristi on joko kamoissa tai muuten vain sfääreissä ja urkuri vispaa päätään niin että trendiotsis uhkaa irrota kokonaan.

Mutta vihdoin koittaa hetki, jota loppuunmyyty Tavastia on ehtinyt odottaa jo jonkin aikaa: illan kuningatar astuu lavalle. Ja millainen kuningatar hän onkaan. Varsin pian käy lopullisesti selväksi, että Nicole Willisin rinnalla kaikki muut Suomen soul-laulajat ovat vain glorifioituja musiikkiteatterilaisia, rhythm & bluesin miimikkoja. Willisin äänessä on potkua, siinä on tunnetta; sen edessä ei juuri auta muu kuin nöyrtyä. Luotto omaan grooveen on niin kova, että Willis kumppaneineen ei säästele edes ylivoimaista ykköshittiään, Keep Reachin’ Upia, vaan se kiskaistaan heti setin alkupuolella. Muutaman biisin perusteellisen uurtamisen jälkeen tapahtuu kuitenkin kummia – Willis poistuu parin kolmen kappaleen ajaksi takahuoneeseen Soul Investigatorsin jatkaessa soittoaan. Oletettavasti tarkoitus on säästää vokalistin ääntä, mutta keikan tässä vaiheessa vaikutus ei ole paras mahdollinen ja tunnelma laskee ympärilläni käsinkosketeltavasti. Sama kuvio toistuu vielä setin jälkipuolella.

Itse Willisiä nähdään ja kuullaan siis illan aikana kohtuullisen rajoitetusti, mikä onkin konsertin suurin ongelma, sillä lämmittelijöiden puuttuessa kaikki on ohi turhankin nopeasti. Keikalla kuullaan lähinnä uuden levyn materiaalia, mikä on toki ymmärrettävää, mutta itse olisin kernaasti kuullut vaikkapa edellisen Be It -levyn nu-soul-kappaleita sovitettuna Soul Investigatorsin retrosoundiin. Keikka on joka tapauksessa tervetullut ruiske lämpöä ja nostetta sielulle ja ruumiille ja kaikki aika, jonka Willis lavalla viettää, hän viettää esiintyen antaumuksellisesti; hän ei ole vain upea laulaja vaan myös karismaattinen esiintyjä, joka meiltä kelpaa maailmalle lähettää. Ja niin tulee myös tapahtumaan: juuri keikan alla uutisoitiin, että Willis oli solminut useamman levyn kustannusopimuksen Ison-Britannian Universalin kanssa. Tänään Tavastia, huomenna maailma, siis.

Santtu Reinikainen