| Flow 06, Helsinki |

Kaupunkifestivaali Flow oli ehtinyt tänä syksynä kolmanteen kertaansa. Suomen yksipuoliseen, metalliähkystä kärsivään festarikesään Flow tuo kaivattua piristystä; tänäkin vuonna festivaalin artistit kattoivat laajan skaalan indie rockista hip hopiin ja folkista teknoon. Täksi vuodeksi festivaalijärjestäjät olivat myös joutuneet etsimään uudet tilat johtuen siitä, että asioista päättävät tahot olivat – kuten tunnettua on – päättäneet aidon demokratian hengessä purkaa elinvoimaista ja monimuotoista kaupunkikulttuuria tukeneet VR:n Makasiinit rakentaakseen tilalle yläluokkaista korkeakulttuuria pönkittävän musiikkitalon. Hyvää tilanteessa on lähinnä se, että uudet tilat osoittautuivat jopa aiempia paremmiksi.

Perjantai 18.8.2006

Toinen festivaalin pääkallopaikoista oli Kuudes linja –klubin sisäpihalle rakennettu Flow-piha. Vanhojen punatiilisten tehdasrakennusten reunustama piha on suurempi kuin saattaisi olettaa, ja sopii konserttipaikaksi erinomaisen hyvin.

Tänä vuonna festivaaleilla oli panostettu erityisesti järjestyspaikkojen sisustukseen; Flow-pihallekin oli rakennettu muun muassa valkoiseen verhottu enkeliaiheinen terassi, Artekin sisustama ruokamaailma ja valokuvaaja Ola Kolehmaisen jättiprinteillä (jotka eivät rehellisyyden nimissä juuri näkyneet baaritelttojen takaa) koristettu baarialue. Sisäpihan keksimisestä tähän käyttötarkoitukseen sekä muuttamisesta siihen sopivaksi järjestäjät ansaitsevat kaiken kunnian.

Puitteet olivat siis kunnossa, mutta entä itse musiikki? Pääsen aloituspäivänä paikalle muiden työkiireiden johdosta vasta kolmantena esiintyvän Aavikon keikan aikana. Hullunvänkää avaruudellista surffi-kraftwerkiä soittava yhtye on tapansa mukaan pukeutunut yhdenmukaisesti ja soittaa kelvollisen keikan, joka kärsii ehkä lievää rutiininomaisuutta enemmän esityspaikasta – isolla ulkoilmalavalla yhtyeen energia tuntuu hukkuvan viilenevään syysiltaan. Keikan aikana näen myös ensi kertaa lavan takaseinään kiinnitetyn, neljäksi suorakaiteen muotoiseksi pylvääksi jaetun videoscreenin, jolla näytetään aina kulloisenkin artistin musiikkiin sopivaa videomateriaalia – esimerkiksi Aavikon Viitostie-kappaleen aikana ruudulla seikkailee otoksia titulaarisesta 5-tiestä Suomen kartalla.

Islantilaisen jääkenttien trubaduuri Mugisonin jouduttua perumaan keikkansa illan pääesiintyjän rooli lankeaa brittiyhtye Gravenhurstille. Yhtye on alansa pioneereihin lukeutuvan Warp-levymerkin leivissä ja edustaa heidän pyrkimystään laajentaa skaalaansa kitaramusiikkiin. Keikka alkaa kohtuullisen kiinnostavissa merkeissä: yhtye pirstaloi laulaja Nick Talbotin herkän laulun johdattelemaa tunnelmointia ajoittain kirskuvalla kitaramelulla ja tässä vaiheessa jonkinlaisia kappaleaihioitakin tuntuu olevan vielä mukana. Pian käy kuitenkin selväksi, että yhtye on kappaleita kiinnostuneempi tekotaiteellisesta jammailusta, jossa turruttavan melodiatonta, hiljaista äänimaalailua seuraa täydellisen mundaani ja itsetarkoituksellinen osio valkoista melua. Gravenhurst onkin latvojaan myöten osa tietynlaisen brittimusiikin jatkumoa: tietty ”voi minua poloa” –asenne ja laahaava tunnelmointi, joka ilmenee suuressa osassa saarivaltakunnan musiikkia Curesta Rideen ja sieltä vaikkapa Coldplayhin tulee yhtyeessä tietyllä tavalla tiensä päähän – harmi vain, että Gravenhurstillä ei ole kyseisten yhtyeiden biisejä, huumoria tai lahjoja. Kaikki yleisössä eivät kuitenkaan tunnu jakavan mielipiteitäni, sillä orkesteria kaivataan takaisin lavalle setin jälkeen kohtuullisen innokkaasti.

Viimeisenä Flow-pihan lavalle kipuaa 90-luvun taitteen Madchester-buumin synnyttäjiin lukeutuneen Happy Mondaysin ”vibes controller”, siis tanssija ja jokapaikanhärö, Bez. Show kulkee nimellä ”Happy Mondays DJ Set”, mikä tarkoittaa käytännössä sitä, että Bez heiluu lavalla mikrofonin kanssa ja toinen mies soittaa levyjä. Ajatelkaapa sitä. Tässä on siis kaveri, jolla ei ole minkäänlaisia tunnistettavissa olevia musiikillisia lahjoja, mutta joka on siitä huolimatta enemmän tai vähemmän elättänyt itsensä musiikilla kohta 20 vuotta – säveltämättä tai esittämättä sitä juuri nuottiakaan. Tässä suhteessa Bez on eräänlainen post-modernin julkkiksen esikuva – hän on julkisuuden henkilö vaikkei ole oikeastaan tehnyt mitään sitä ansaitakseen. Illan setti koostuu pääosin siitä, että dj pyörittää musiikkia Happy Mondaysista tuoreisiin hitteihin ja Bez pyöriskelee lavalla hokien mikrofoniinsa ”yeah, Helsinki!” Valitettavasti ikämies-Bez ei intoudu juurikaan esittelemään sitä, mistä hänet parhaiten muistetaan – jäljittelemätöntä Bez-tanssityyliään. Puhtaana dj-settinä keikassa ei ole mitään vikaa, mutta minun on vaikea karistaa sen konseptin aiheuttamaa hämmennystä, että joku lennätetään toisesta maasta käyttäytymään lavalla kuin lähikuppilan nousuhumalainen kanta-asiakas. Yleisö kuitenkin tanssii tyytyväisenä keikan läpi. Flow-pihan ohjelma loppuu ja päätän poistua tässä vaiheessa latautumaan loppufestareita varten.

Lauantai 19.8.2006

Festivaaleille saadaan vielä yksi peruutus, kun U Brown on ilmoittanut olevansa sairas. Perjantaiyön ohjelmastakin saadaan hiukan tietoa: todistajanlausunnon mukaan Coldcutin setti oli ollut ”aivan paska”.

Ensimmäinen lauantain isoista esiintyjistä on Stones Throw –levymerkin artistikatras. Stones Throw on yhdysvaltalainen, vaihtoehtoiseen hip hopiin keskittynyt levy-yhtiö, joka on Flow’n järjestäjien mukaan peräti 90- ja 00-lukujen merkittävin tekijä alallaan. Se saattaa jopa olla totta, mutta yhtä totta on, että Suomeen oli saapunut levy-yhtiön b-sarjan porukka. Tuottajanero Madlibin peruttua osallistumisensa festivaaleille jäljelle jäi sellaisia artisteja kuin Dudley Perkins, Oh No ja Georgia Anne Muldrow. Vaikka he ovatkin kiinnostavia muusikoita, jäävät he selkeästi jälkeen Stones Throw’n ja reppuselkäräpin isoista pyssyistä, Madlibistä ja MF Doomista.

Lavalla on niin paljon populaa että en tahdo rehellisesti sanoen pysyä mukana kaikissa artisteissa. Alkupuolella mikkiä passaavat hieman vähemmän tunnetut artistit Wildchildistä Oh No:hun, joista jälkimmäinen saa energisellä otteellaan yleisön heristämään hetkeksi korviaan. Keikka etenee leppoisissa mutta – täyden rehellisyyden nimissä – jokseenkin tasapaksuissa tunnelmissa. Noin puolen tunnin kohdalla lavan ottavat pikku hiljaa haltuunsa setin kiinnostavimmat nimet, Georgia Anne Muldrow ja Dudley Perkins. Ihanan pirtsakka afrotukkainen Muldrow tukee viereltä, kun porukan suurin tähti Perkins risteilee räpin ja soulin murtovesillä erehtymättömän rennolla (joskus, kuiskaa se, jopa hieman laiskanoloisella) tyylillään. Perkins on joka tapauksessa karismaattinen esiintyjä, joka ottaa välitöntä kontaktia yleisöönsä puhjeten jopa spontaanin oloiseen spoken word –osioon, jossa hän riimittelee vilpittömään sävyyn maailman epäkohdista. Perkins jatkaa afro-amerikkalaisen sosiaalisesti tiedostavan taiteen kunniakkaita perinteitä, mutta korvaa saarnaavan lähestymistavan rennolla huumorilla.

Samaan perintöön kuuluu myös Georgia Anne Muldrow, joka pääsee esittämään seuraavaksi omia kappaleitaan, jotka seikkailevat soulin, abstraktin jazz-funkin ja spoken wordin sfääreissä. Läpeensä sympaattinen Muldrow laulaa vakuuttavasti, mutta ei aivan onnistu täyttämään isoa lavaa yksinään. Hän on kuitenkin merkittävä uusi kyky kiinnostavan mustan musiikin saralla.

Lopuksi Perkins esittää vielä isoimmat hittinsä, jotka saavat yleisön – ja ainakin minut – hytkymään tahdissaan.

Seuraavaksi lavalle ponkaisee legendaarisen hip hop –ryhmä A Tribe Called Questin dj Ali Shaheed Muhammad. Mies soittaa energisen dj-setin, johon sisältyy kaikkea vanhoista Tribe-viisuista Gorillazin, Nerdin ja Kelisin kautta disko- ja old skool-vetoihin. Setti kuitenkin painottuu nykyhitteihin, mikä ei voi olla herättämättä kysymystä: onko lopulta mitään järkeä lennättää mies Yhdysvalloista vain, jotta hän voi soittaa Gnarls Barkleyn Crazyn? Eikö samaan pystyisi kuka tahansa Helsingin sadoista ja sadoista dj-pyrkyreistä? No, nykyisessä huomiotaloudessa nimi on toki kaikki kaikessa ja Muhammadin setti toimii lopulta oivallisena alustuksena illan pääesiintyjä Candi Statonia odotellessa.

Yhdysvaltain Alabamasta kotoisin oleva Candi Staton on ehtinyt pitkän uransa varrella saalistaa Grammy-ehdokkuuksia ja levyttää Etelän soulia, diskohittejä ja kantristandardeja, kuten Tammy Wynetten Stand By Your Manin.

Ensimmäistä kertaa festivaalien aikana Flow-piha on ammuttu aivan täyteen ja ihmekös tuo: ensi kertaa festivaaleilla nähdään myös purjeveneiltään ja kesämökeiltään eksynyttä kansanosaa.

Candi Staton ei jätä selittelyn sijaa nykykuntonsa suhteen, vaan ottaa yleisön kämmenelleen jo ensimmäisen kappaleen aikana ja vain tiukentaa otettaan keikan edetessä. Positiivista mammaenergiaa hehkuva, sydämeen käyvällä äänellä siunattu kuusikymppinen soul-laulaja on tekemässä comebackia, minkä hän itsekin ilolla toteaa useaan otteeseen. Tämänvuotinen His Hands-albumi on otettu hyvin vastaan ja sitä seuranneet konsertit ovat sujuneet hienosti.

Flow-pihalla avoin ja armottoman karismaattinen Staton on kuin purskahdus lämmintä valoa pimenevään syysiltaan. Hänen esittäessään itsekin levyttämänsä Elvis-hitti In The Ghetton tunnelma alkaa tavoitella taivaita, ja kyynisimmätkin sydämet tämä gospel-laulajana aloittanut syvän etelän täti voittaa puolelleen antaessaan välispiikissään piutpaut järjestäytyneelle uskonnolle. Kun Staton nykäisee liikkeelle isoimman hittinsä, diskoklassikko Young Hearts Run Freen, monetkaan jalat täpötäydellä pihalla eivät malta pysyä aloillaan. Keikka on yksinkertaisesti loistava.

Statonin konsertin jälkihehkusta nauttien lähden suunnistamaan kohti Valkoista salia. Tämä Senaatintorin laidalla sijaitseva tila on nykyään hieman harvakseltaan klubi- tai keikkakäytössä, mikä on sääli. Joskus akustisista ongelmista syytetty Valkoinen sali on muokattu Flow’ta varten myös ääniominaisuuksiltaan erinomaiseksi, ja peräti kolmeen upean valkoiseen kerrokseen jakautuva tila on eittämättä yksi helsingin komeimmista tiloista tällaiseen tarkoitukseen.

Kun pääsen paikalle, aidoilla soittimilla kuumaa housea livenä soittava newyorkilaistrio Tortured Soul on päässyt jo vauhtiin. Kolmannen kerroksen pääsalissa ei ääniongelmia ole, mutta kuuma täällä on. Mikä sopiikin täydellisesti Tortured Soulille, jonka hikisen orgaaninen house-poljento uhkaa nostaa huoneesta katon ja tanssikansan tukevasti ilmaan. Yhtye kuulostaa paremmalta, kuin useimmat levyltä soitetut house-kappaleet missään olosuhteissa, ja trio vastaakin Flow’n suurimmasta positiivisesta yllätyksestä. Saumattomasti vintage-urkujen, basson ja laulavan rumpalin (joista rumpali näyttää vieläpä Sinkkuelämää-sarjan Evan Handlerilta ja urkuri O.C:n Sethiltä) voimin operoiva yhtye on epäilemättä eräs maailman parhaista bilebändeistä.

Tortured Soulin keikan jälkeen soittavat vielä Henrik Schwarz, legendaarinen jenkki-dj Moodymann sekä Ruotsin Aril Brikha. Kansa tanssii onnellisena päästä varpaisiin hikeä vuotaen, mutta minun silmääni ja korvaani setit tahtovat puuroutua keskenään ja merkittävimmäksi seikaksi nouseekin se, että Moodymann soittaa settinsä lavalle viritetyn valkoisen lakanan takaa, niin että vain hänen dekkien parissa hääräävä varjonsa näkyy lattialle asti. Tämä johtuu miehen omien sanojen mukaan siitä, että ”musiikki on tärkeintä” ja persoonaan kohdistuva huomio väärin. Siksi hän siis haluaa virittää tuon persoonan eteen lakanan, jolloin varmasti persoona alkaa kiinnostaa kaikkia aiempaa suuremmalla kiihkeydellä. Niinpä niin... Tässä vaiheessa iltaa reportterinne päättää alkaa keskittyä eritoten virkistystoimintaan ja loppuilta sujuukin hulppeissa merkeissä.

Sunnuntai 20.8.2006

Reissussa hiukan rähjääntyneenä en pysty pakottamaan itseäni paikalle kuuntelemaan purjehdus- ja konsulttifirmaväen suosikkeja, eri toten The Five Corner’s Quintetiä, joten saavun Flow-pihalle vasta sunnuntain pääesiintyjän, Ruotsin José Gonzálesin keikan alla. Gonzáles on viimeisen vuoden aikana lyönyt läpi maailman turuilla ja toreilla (esiintyen muun muassa Conan O’Brienissa) ja hänestä onkin tulossa kovaa vauhtia tämänvuotinen KT Tunstall – nuori singer-songwriter, joka on juuri riittävän cool vedotakseen rockväkeen mutta myös riittävän harmiton vedotakseen käytännössä katsoen kaikkiin muihin ”futisäideistä” bisnespamppuihin.

Gonzálesin musiikissa on tiettyä toismaailmallisuutta ja kaukokaipuuta, joka nostaa sen arkipäiväisempien laulaja-lauluntekijöiden materiaalin yläpuolelle. Livenä hän on kuuluttajan mukaan ”läsnäolon kuningas”. Läsnäolon kuningas on yli puoli tuntia myöhässä, minä aikana alan itse haluta olla läsnä jossain muualla.

Gonzáles saapuu lavalle yksin ja alkaa näppäillä kitarastaan itselleen tyypillisiä merellisiä melodioita. Ujon oloinen mies keskittyy keikan läpi enemmän kitaraansa kuin yleisöön ja paljon puhuttu läsnäolo syntyykin lähinnä hänen äänensä kautta, joka on kyllä hyvin, öh, läsnäoleva. Yleisö reagoi vähemmän kuin yllättäen innokkaimmin hänen isoimpiin hitteihinsä. Tunnelma on kuuntelijasta riippuen joko harras tai hiukan tylsä – ja itse tahdon kallistua jälkimmäisen vaihtoehdon puolelle. Konsertti on juuri sellainen, jonka yhteydessä heitellään helposti ilmaan sellaisia termejä kuin ”intiimi”, ”tulkitsija” ja niin edelleen, mutta minusta keikka on ainoastaan ihan kiva.

Muutaman biisin jälkeen Gonzálesin seuraan liittyy bongorumpali ja taustalaulaja, mutta he onnistuvat nostamaan konsertin sykettä vain vähän jos ollenkaan. Päättelen, etten ole yksinkertaisesti tarpeeksi runollinen sielu ymmärtämään, että länsinaapurin suuren pojan musiikki on jotain enemmän kuin kahvipöytämusaa ja päätän välttää yleisöryntäyksen poistumalla paikalta viimeisen kappaleen aikana.

Ylipäätään katsottuna Flow 06 –festivaali oli raivoisa menestys: festari ylitti kävijätavoitteensa reilusti ja kasvatti yleisömääränsä viime vuoden 5000 kävijästä peräti 9000 kävijään. Uudet tilat oli valittu enemmän kuin onnistuneesti ja monipuolinen artistijoukko tarjosi paljon hienoa musiikkia. Festivaalien tunnelma oli myös tietyistä muista suomalaisista kaupunkifestareista poiketen leppoisa, enimmäkseen örvellysvapaa ja aidosti urbaani. Flow’lle voikin tämän todistusaineiston perusteella ennustaa monta menestyksekästä tulevaa vuotta.

teksti: Santtu Reinikainen, kuvat: Vilhelm Sjöström